tiistai 1. marraskuuta 2011

Täyspäinen opiskelija ja työntekijä

Tuijotan näyttöä ja tuskailen ammattikorkeakoulun kurssien ja lukujärjestyksien kanssa. Kalenteri täyttyy muistutuksista, valmiiksi katsotuista junavuoroista ja aikataulutuksesta. Kun olen aamulla töissä, olen illalla muualla. Tyhjäkäynti ei ole sallittu arkena kahdeksasta neljään, eikä sen jälkeen. Minä olen se, mitä en halunnut koskaan olla. Olen kokopäiväinen opiskelija ja työntekijä sekä aktiivinen kansalainen. Jos selviydyn tästä syksystä, en aio vähään aikaan opiskella ja työskennellä samaan aikaan. Tällä hetkellä voin vain miettiä: Voi niitä aikoja, kun saatoin opiskelun ohessa tehdä työtä vain loma-aikoina.

Tilastokeskuksen mukaan en ole yksin, vaan työnteko opintojen ohessa on lisääntynyt 2000-luvulla. Monet suomalaiset nuoret opiskelevat ja tekevät työtä yhtä aikaa. Yleisintä on edelleen työskentely loma-aikoina, eli kansanomaisemmin kesätöinä. Mutta tutkimuksien mukaan varsinkin nuoret naiset tekevät enenevissä määrin osa-aikatöitä myös lukukauden aikana. Miehet taas yhdistävät opiskeluun määräaikaisen kokopäivätyöskentelyn.

Miksi?

Ensinnäkin työnteko on opiskelijoille toimeentulon kannalta usein välttämätöntä, mutta myös työkokemuksen hankkiminen on monelle tärkeää ennen pysyvää työmarkkinoille siirtymistä. Oppilaitoksesta valmistuessa sinulla on oltava työkokemusta, ja työkokemuksen omaavalla on oltava koulutusta. Kaikki tämä mielellään nuorella iällä, kiitos. Painetta kasvattaa myös se miksi olen syntynyt, koska työelämän segregaatio on tunnettu tosiasia. Eikä nyt puhuta palkoista, vaan siitä kuinka sukupuolten väliset erot ilmenevät myös opiskelijoiden näkökulmasta muun muassa työnteossa: nais- ja miesopiskelijoiden välillä on eroja paitsi ammateissa, myös työnteon yleisyydessä ja työsuhteissa. Nämä seikat ovat nähtävissä myös harjoittelussa muun muassa siinä, mistä tehtävistä maksetaan harjoittelijalle palkkaa ja millaisista harjoittelupaikoista koulu maksaa, jotta saamme tarvittavat työkokemuksen opiskeluaikana.

Opiskelijoiden työttömyysaste on korkea, ja odotan jo ensi kevättä jolloin monet opiskelijat etsivät kesätöitä tai ovat päättämässä opintojaan. Minun kesäni on kääntynyt jo marraskuuksi, kun olen edelleen koulutukseen kuuluvassa harjoittelupaikassani – nyt kylläkin palkattuna sijaisen tehtävissä. Työhön on tartuttava silloin, kun sitä tarjotaan. Opiskelijana en koe voivani kieltäytyä työstä, kun se mahdollistaa minulle kokemuksen kartuttamisen. Jos olisin edes jonkin muun alan kuin oman elämäni asiantuntija, jaksaisin sanoa tähän tilanteeseen jotain muutakin kuin tämän: Ennen uskoin sanontaan, että tekevälle työtä löytyy. Nyt uskon aikatauluttamiseen, rajojen kokeiluun sekä itsensä ylittämiseen.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Punainen lista

Teksti on julkaistu SONKin blogeissa 26.9.2011

Opiskelija- ja ylioppilaskunnat järjestävät tällä hetkellä edustajistovaaleja. Ehdokkaille laaditaan yhteisiä listoja, ja kuumottava tunne painaa kaikkien ympärillä pohtiessamme, millaisia poliittisia listoja nähdään tänä vuonna. Ammattikorkeakoulukentänkin opiskelijapolitiikka on alkanut saada väriä. Itse vuosia edunvalvonnan piirissä toimineena katselen tilannetta täynnä innostusta ja jännitystä. Asialla on kaksi puolta. On hienoa, että opiskelijoiden joukossa on löytynyt intoa vaikuttaa niin puolue- kuin myös opiskelijapoliittisessa piirissä. Toisaalta pohdin, millä tavalla toverien kanssa jakamani aatteet pärjäävät tämän vuoden edustajistovaaleissa.

Kukaan ei ole sitoutumaton, eikä sitoutumattomuus ole puolueettomuutta. Jokaisella on aatteita ja perimmäisiä pyrkimyksiä. Pysähdytään hetkeksi miettimään. Kenties olet illan hämyisinä tunteina istunut pöydän ääressä kädet puuskassa ja puhunut siitä, kuinka opintotuella ei elä, puhissut tuohtuneena kansainvälisille opiskelijoille määrättyjen lukukausimaksujen vääryydestä tai kertonut siitä, kuinka et saa kiinni koulun terveydenhoitajaa. Olen pahoillani, koska minun on nyt paljastettava sinulle eräs seikka: keskustelusi on sivunnut politiikkaa. Vastaus pohtimiisi asioihin ei vain löydy kahvikupin ääreltä taukotilasta tai kuppilasta.

Aiheesi ovat olleet hyviä. Ne ovat koskettaneet opintotukea, maksutonta koulutusta ja opiskelijoille tarjottuja hyvinvointipalveluita. Sen sijaan, että pohtisit näitä asioita ylläsi synkkä pilvi illasta toiseen, sinulla on mahdollisuus vaikuttaa: lähde mukaan edustajistovaaleihin. Edustajisto, korkeakoulusi opiskelijatoiminnan korkeimpana vaikuttajana, linjaa opiskelija- sekä ylioppilaskunnan arvot ja ohjaa toimintaa. Edustajisto päättää toimintasuunnitelmasta, talousarviosta sekä suuremmista hankinnoista. Edustajiston kautta pystyt vaikuttamaan, millaisia arvoja omassa koulussasi nostetaan esille. Jos puhut koulutuksen tasa-arvoisuuden, opetuksen laadun, maksuttoman koulutuksen ja opiskelijan hyvinvoinnin puolesta, on punainen lista vastauksesi. Demareilla on selkeät yhteiset arvot, joihin voit tutustua ammattikorkeakouluohjelmassamme.

Poliittisten nuorten aatteet vaikuttavat edustajistossa päätöksiin, ja täten puolueiden poliittinen tahtotila sekä poliittisten opiskelijajärjestöjen rooli osana korkeakoulu opiskelijoiden arkea korostuu. Kyse on siitä, millaisten arvojen sinä haluat näkyvän omassa opiskeluympäristössäsi.

Jaa tämä teksti sähköisesti, tai tulosta se ihmisille joita sanani puhuttelevat. Lähde mukaan SONKin toimintaan, tutustu sitä kautta sosialidemokraattien arvoihin ja vie ajatuksiasi omaan elämänpiiriisi. Vaikuttaminen kannattaa, ei saarnaaminen tai valittaminen. Punaisen värin edustaminen edustajistovaaleissa vaatii rohkeutta, ja saa osaltani suuren kunnioituksen.

Blogin ja opetuksen-työpaja

Taika Sahlsten-Mäkelä: (13:11) btw: saanko kirjoittaa tästä kokemuksesta blogitekstin? En jaa linkkivinkkejä ja voin jättää sinun nimenkin mainitsematta.

Päivitin Facebook-profiilini tiedon siitä, että osallistun juuri tällä hetkellä sosiaalisen median työpajaan työkoneeni avulla. Kyseisessä työpajassa osallistujat johdatellaan "monipuolisesti blogin mahdollisuuksiin ja käyttötapoihin opetuksessa, opiskelussa, tutkimuksessa, tiedotuksessa ja muussa koulutusorganisaation toiminnassa." Vinkin kyseiseen työpajaan sain itseasiassa Google+ palvelun kautta. Voin siis kiittää sosiaalista mediaa tästäkin kokemuksesta.

Olen hyvin harvoin saanut mahdollisuuden osallistua tämän tyyppiseen työpajaan. Neuvottelut, kokoukset ja tapaamiset järjestetään edelleen siirtymällä paikoista X, Y ja Z niin, että kaikki ovat paikassa A samaan aikaan. Tällä hetkellä tilanteesta puuttuukin pieni pintahiki (joka syntyy, kun olen juossut tapaamisesta toiseen) materiaalin levittäminen ympärilleni ja pullakahvi. Sen sijaan, että olisin kokenut kaiken tämän edellä mainitun, koin paljon rennomman tilanteen. Sähköisen kalenterin ilmoittaessa työpajan alkamisesta, avasin yhteyden työpajaan ja varmistin tuolini osoittavan näytön suuntaan.

Tämän työpajan kohdalla minun ei tarvitse itse huolehtia ulkonäöstäni, koska osallistun keskusteluun chatin avulla. Ainoastaan työpajan vetäjä Taina Rytkönen-Suontaus on ollut velvollinen harjaamaan hiuksensa. Tällainen tilanne kyllä nostaa rimaa. Tuija Aaltokin kysyi Google+ssa "Miten sinä pukeudut yllättävään videoneuvotteluun? Pitääkö meillä kohta kaikilla olla kaapissa ykköset varalla?" Pitänee alkaa varautumaan. Tämähän ei ole mikään ongelma työpaikalla, mutta mielessä pyörii huvittunut ajatus käydä videoneuvottelu kotoa käsin jakkupuvun takki ja pyjamanhousut jalassa.

Minkä vuoksi videoneuvotteluja ei käytetä enemmän opetuksen yhtenä keinona korkeakouluissa? Nojaudutaanko tässä asiassa kustannuksiin? Voiko sillä todellakin puolustaa tänä päivänä perässä kulkijan asemaa?

Huomaan että ajatus harhailee, kun avaan koneella työpajan vetäjän esittelemiä linkkejä. Työpajassa tutustutaan blogeihin, jotka toimivat oppilaitoksen, opiskelijoiden tai opettajien pyörittämänä tukemaan opetusta, tutkimusta ja tiedottamista. Taina Rytkönen-Suontaus kysyy käytetäänkö omissa oppilaitoksissamme näitä menetelmiä? Ei. Ei todellakaan. Olen itse asiassa aika yllättynyt, ettei blogien pitämistä ole tuotu enemmän esille. Onko blogit jotenkin vanha juttu jo? Minusta tuntui siltä muutama vuosi sitten. Jostain syystä mieleni on muuttunut, ja näen blogit jälleen osana projekteja ja esimerkiksi kansainvälisiin kilpailuihin valmistautumista varten kulttuurialalla. Toivoisin, että tämä aihe nostetaan esille ammattikorkeakoulussamme.

Haluan vielä jakaa muutaman hyvän linkkivinkin. Vanha kunnon tuttu blogilista, johon on listattu huomattava määrä blogeja, joista jokainen voi löytää omansa. Toinen kiinnostava linkkivinkki on paljon spesifimpi. Tarmo Toikkasen blogi on minulle uusi, mutta ehdottomasti herättänyt mielenkiintoni. Suosittelen kaikkia opetuksen kehittämisestä kiinnostuneita ja tekijänoikeuskysymyksen kanssa painivia seuraamaan tätä blogia.

Kaiken kaikkiaan kokemukseni työpajatoiminnasta oli hyvä. Suurkiitos Tainalle! Ilmoittautuessani työpajaan kuvittelin puolentoista tunnin kattavan vaikka mitä, mutta totuushan on se, että aika loppui kesken. Ja ne jotka miettivät niin sanotusti maallisempia asioista: ei muuten tuntunut missään vaiheessa siltä, ettenkö voisi käväistä puuteroimassa nenääni kesken kaiken. ;) .

Minun piti jakaa tämä teksti kanssanne heti perjantaina, mutta maailma tuli väliin. Meinasin myöhästyä junasta, kun aiheesta innostuneena hakkasin näppiksellä tätä blogitekstiä. Juna Tampereelle ei odota minua, ellei ole muutoin myöhässä. Tuttu pintahiki oli taas tunnelmassa mukana, kun istuin junassa paikalleni ja vilkaisin Facebook-profiilini. Työpajan aikana kaverini olivat kommentoineet hassua kissakuvaa ja jakaneet muutaman YouTube-videon. Että sillä lailla.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

Satsauksia hyvinvointiin opiskelijaa ajatellen 19.8.2011

SONKin liittohallituksen jäsenen Taika Mäkelän kolumni
http://www.sonk.fi/sonk/blog/satsauksia-hyvinvointiin-opiskelijaa-ajatellen

Olen muutaman vuoden kestäneen opiskelijapoliittisen "urani" aikana pitänyt
useamman puheenvuoron opiskelijan hyvinvoinnin nimissä. Vuodesta 2008 asti olen ollut kuin rikkinäinen levy, ja paahtanut paatoksella siitä kuinka ammattikorkeakouluopiskelijalla on oikeus laadukkaaseen terveydenhuoltoon
opiskelupaikkakunnallaan.

Opiskeluterveydenhuolto on edelleen kuntien järjestämisvastuulla, joten siitä päätetään samoin kuin kunnan muistakin toiminnoista. Opiskeluterveydenhuollon valtakunnallinen vertailu on osoittautunut vaikeaksi, koska eri kunnat noudattavat varsin erilaisia käytäntöjä. Eikä ammattikorkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollolla ole valtakunnallista arviointi- ja kehittämismekanismia, joka edesauttaisi hyvien käytäntöjen kehittämistä.

Tänä syksynä alkanut YTHS kokeilu kahdella ammattikorkeakoulupaikkakunnalla valaa uskoa tulevaisuuteen. Kolmivuotinen kokeilu toteutetaan kahdella paikkakunnalla, Lappeenrannassa ja Seinäjoella. YTHS on vastannut tähän asti vain yliopisto-opiskelijoiden terveydenhuoltopalveluista.

YTHS on valtakunnallinen organisaatio, jolla on laajaa ja järjestelmällistä kehittämis- ja arviointitoimintaa. YTHS tekee myös tutkimusta yliopisto-opiskelijoiden terveyskysymyksistä. Ajankohtainen, kattava tieto opiskelijoiden
terveystilanteesta on edellytys aidosti vaikuttavan ennaltaehkäisevän
terveydenhuollon suunnittelulle.

Vaikka tilanne tällä hetkellä kuulostaa hyvältä ja kokeilu on alkamassa, niin edelleen suurin osa ammattikorkeakoulu opiskelijoista on kunnallisen terveydenhuollon vastuulla. Opiskeluterveydenhuollon henkilöstöllä pitää olla asiantuntemusta nimenomaan opiskelijoiden elämäntilanteesta ja terveyskysymyksistä, koska opiskeluterveydenhuollon päätavoite on opiskelukyvyn ylläpitäminen. Tämän takia ennaltaehkäisevien palveluiden rooli korostuu. Jos opiskelijoilla on käytössään vain väestövastuun mukaisen terveyskeskuksen palvelut, me voimme nyt kysyä, kenen tehtäviin kuuluvat ennaltaehkäisevät palvelut?

Toivon, että tulevista leikkauksista huolimatta SDP huolehtii opiskelijoiden hyvinvoinnista,ja on mukana kokeilun laajentamiseen tulevaisuudessa, mikäli tulokset ovat toivottuja -opiskelijaa ajatellen.

****

Seuraavalla viikolla julkaistiin Valtiovarainministeriön ehdotus vuoden 2012 talousarvioksi
http://www.vm.fi/vm/fi/04_julkaisut_ja_asiakirjat/01_julkaisut/01_budjetit/20110822Valtio34182/name.jsp
jota SAMOKin kommentoi Facebookissa seuraavin sanoin

"Näyttää siltä, että taivas ei putoa ammattikorkeakoulujen niskaan vielä ensi vuonna. Sopeuttamistoimet voidaan tehdä ihan hallitusti. Myös YTHS-pilotointi laajennetaan koskemaan Saimaan ja Seinäjoen ammattikorkeakoulujen sivutoimipisteitä. Aika näyttää mitä budjettiriihessä tapahtuu."

Säätytalon säädöstä 15.6.2011

SONKin liittohallituksen jäsenen Taika Sahlstén-Mäkelän kolumni.
http://www.sonk.fi/sonk/blog/saeaetytalon-saeaedoestae

Olen lukenut viime viikkojen aikana monen monituista artikkelia, jotka ovat alkaneet seuraavin sanoin, huolimatta siitä mitä aihetta on tarkalleen ottaen käsitelty:
tätä tekstiä kirjoittaessani Säätytalolla käydään neuvotteluita...
Aloitus "Oli synkkä ja myrskyinen yö" alkaa vaikuttaa tuoreemmalta kuin koskaan.

Olin viikon ajan itse aiheutetussa uutispimennossa auringon lämmössä. Sukulointi sujui rattoisasti siihen asti, kunnes puhelimeeni alkoi tulvia viestejä hallitusneuvotteluiden etenemisestä. Juonenkäänteet aiheuttivat nakutusta takaraivoon, ruokkivat mielenkiintoa ja aurinkorannan santa alkoi polttaa jalkapohjia. Surkeimmankin näköiset internetkahvilat houkuttelivat päivä päivältä enemmän. Mutta lomaillessa ei voi koko ajan istua koneen äärellä ja vilkaista mitä uusia otsikointeja lehdissä viljellään tai mitä twiittauksen takana oleva uutisointi kertoo.

Tänään (15.kesäkuuta 2011)Helsingin Sanomat kertoivat, että valtiontalouden sopeutustarpeessa on hallitusneuvotteluissa liikuttu lähemmäs SDP:n kuin Kokoomuksen linjaa. Juonenkäänteet eivät ole siis kokeneet karvasta loppuaan ja lomalainenkin on päässyt mukaan seuraamaan kuinka Kokoomuksen kompromissi tarjous 3,1 miljardin euron veronkorotuksista ja leikkauksista ei mennyt läpi, vaan puolueet ovat huhun mukaan päätyneet 2,5 miljardin leikkaus- ja veronkorotuspakettiin.

Viimeistään tässä vaiheessa kaikki puolueiden samankaltaisuutta moittineet tahot voivat hiljentyä hetkeksi ja ihailla kuinka Säätytalolla jatketaan kädenvääntöä, kävellään ulos ovet paukkuen ja palataan takaisin. Puolueiden johtajat sekä neuvottelijat saavat unohtaa viikonloppu vapaansa, jotta neuvotteluissa saadaan aikaan tuloksia, ja meillä on uusi hallitus juhannukseen mennessä. Itse olen kutsunut ystäviä kylään viikonlopuksi, eikä politiikka jää silloinkaan oven ulkopuolelle. Niin kauan kuin neuvottelut jatkuvat, ovat opiskelijatkin seuraamassa viimeisiä juonen käänteitä. Antakaa siis sosiaalisen median laulaa. Toivotan Säätytalolle lempeitä kesäsäitä, jotta emme joudu otsikoista lukemaan lainausta Edward Bulwen-Lyttonilta. Jääköön synkät ja myrskyiset yöt muille maille.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Yksi sininen tussi


Ympärilläni väreilee kuuma kesäinen päivä, painostava ilma ja varaston kostea tuoksu. Auringon valo paistaa sisälle ja päihittää kirkkaudellaan katossa särisevät loisteputket. Seison pöydän äärellä ja pidän kädessäni yhtä tussia. Yhtä sinistä tussia. Tunnen kuinka kamelin selkä katkeaa.

Olen korkeakouluopiskeluideni aikana ollut nyt yhteensä kolmessa eri harjoittelupaikassa. Minulle on tarjottu työvälineitä, työpiste sekä mahdollisuus tehdä ammattimaista työnjälkeä. Tietenkin nämä seikat ovat vaihdelleet yksilöllisesti harjoittelupaikasta riippuen, mutta pääosin minulla on pelkästään hyvää sanottavaa niin työvälineistä kuin myös ohjaajistani ja heidän antamastaan tiedosta sekä taidosta. Ensimmäinen harjoittelupaikkani oli pienyrittäjän helmoissa ”yhden miehen nyrkkipajassa”, josta löytyi harjoittelijalle tilaa, töitä sekä haasteita. Toisessakin harjoittelupaikassa olivat asiat mallillaan ja koska kyseessä oli suurempi organisaatio, sain myös tekemästäni työstä pientä korvausta. Mahtavaa! En kai voisi pyytää enempää! Nyt kolmannessa harjoittelupaikassa minun tekee mieleni pyytää enemmän sekä vaatia lisää.

Yksi sininen tussi todellakin katkaisi kamelin selän ja sai minut kirjoittamaan tätä tekstiä. Kyseinen hermon menetys, käämin palaminen ja perussuomalainen vitutus vei minut myös eilen terassille sekä puistoon kavereiden kanssa. Kiitos teille armaat ystäväni, tämä työpäivä sujui paremmin kuin uskoinkaan. Irtiotto on välillä paikallaan.

Mutta takaisin asiaan. Olen saanut tämän hetkiseltä harjoittelun ohjaajaltani tehtäväksi dokumentoida niin sanotusti huomattavan määrän esineitä. Tähän kuuluu virallisten valokuvien ottaminen, asianmukaiset dokumentointikuvat mittoineen sekä kirjallista työtä. Minulle ei kuitenkaan tarjottu käyttööni kameraa, jalustaa, tietokonetta, tarvittavia ohjelmia, muistitikkua sähköisen materiaalin varmuuskopiointia varten, saatikka minkäänlaisia toimistotarvikkeita. Tästä huolimatta minun odotetaan tekevän ammattimaista jälkeä opintorahan sekä asumislisän voimin paikassa, jonne pääsen kulkemaan vain omalla autolla – muistinko jo sanoa, että matkakustannukset menevät omasta pussistani? Minkä takia olen edes suostunut tähän? Hyvä kysymys. Alun perin ensimmäinen tehtävä piti olla suoritettavissa alle viikossa ja olin saanut ymmärtää että välineet ovat käytössäni. Kuinka väärässä saatoinkaan olla? Hyvin väärässä. Tulooni ei oltu varauduttu millään tavalla. Harjoitteluni ensimmäistä viikkoa koskevat tehtävät odottivat minua (käytetään nyt termiä ”laitos”) laitoksen tiloissa printattuna A4-arkille. Paperiarkki vilisi sinisellä kynällä tehtyjä lisähuomautuksia ja tarkennuksia. Saatuani tämän listan totesin laitoksen hoitajan kanssa, että näissä tehtävissä saisi kulumaan kokonaisen kuukauden. Aikaa oli kuitenkin vain viikko, eikä välineistöstä ollut tietoakaan. Homma alkoi haiskahtamaan ensimmäisestä päivästä lähtien, mutta tein työtäni niin hyvin kuin pystyin. Hankin välineet, lainasin laitoksen muista tiloista heille tarpeettomia tavaroita ja laitoksen hoitaja antoi minulle myös omia välineitään käyttööni. Mutta kaikki ei hoidu näin, vaan vaatii myös rahallista panostusta. Kuten tussit…

Minulla on tietenkin kotonani joitakin tusseja. Suoraan sanottuna hieman halpoja tusseja, jotka riittävät yleensä tarpeisiini piirtää piirroksia, tatuointeja tai muuta mukavaa. Tämän vuoksi pyysin ohjaajaani toimittamaan minulle tusseja dokumentointi piirustuksia varten. Olihan hän ohjeistanut minut tekemään nämä kyseiset piirustukset ja on täten hyvin tietoinen millaisista kuvista on kyse ja mitä niiden tekeminen vaatii. Enkä ollut kaiken alkukankeuden jälkeen valmis enää pistämään omaa rahaa kiinni tähän pysyvään, taloudellista hyötyä tavoittelemattomaan, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitokseen. Tämän vuoksi pyysin tarkalleen ottaen vähintään kahta mustaa tussia joiden koko olisi 01 ja 03. Kaikki mitä saisin niiden lisäksi tätä tehtävää varten, olisi pelkkää plussaa ja toivottua. Ja niin koitti tämä kuuma kesäinen päivä, jona ilma seisoi painostavana ympärillämme. Ohjaajani toi minulle piirroksia varten printteriin sopivia A4-arkkeja (siis jälleen kerran mahdollisimman halpaa ja suoraan sanottuna laadutonta paperia ottaen huomioon kuinka tehtäväni tärkeyttä oli teroitettu) sekä yhden sinisen tussin.

Silloin kamelin selkä katkesi.

Yksi helvetin sininen tussi! Hengitin syvään ja varmistin näiden välineiden sopivuutta annettuun tehtävään. Vastaus oli tyrmistyttävä: jos voisit käydä ostamassa ne tussit itse.

Olen nyt varma muutamasta seikasta. Ensinnäkään minusta ei ole koskaan työskentelemään laitoksessa mikäli rahoituksessa ja organisoinnissa on näin huomattavia ongelmia. Toisekseen olen ansainnut vapaapäivän, jonka aikana pohdin millä keinoin voisin päästä liukenemaan tästä harjoittelupaikasta ilman suurempia ongelmia, kun olen suorittanut tämän dokumentoinnin kunnialla loppuun.

jk. Kuva on itse piirtämäni lapikkaat A2 kokoiselle paperille. Kyseessä ei ole niinkään dokumentointi- tai mittapiirustuskuva, mutta se antaa selkeän kuvan siitä minkälaisia kuvia olen piirtämässä vaillinaisilla välineillä.

torstai 26. toukokuuta 2011

Harrastuksia? On, kiitos.

"Mä en halua kumppania, jonka elämää sanelee harrastukset." Politiikasta kiinnostunut pöytäseurue katsoo toisiaan ja katseet komppaavat toisiaan: hani, sä istut ihan väärässä pöydässä.

Politiikasta kiinnostuneet sekoittavat harrastuksensa kaikkeen mikä heidän elämäänsä koskettaa. Vertaillaan puolueiden kantoja, tavoitteita ja tuloksia. Käydään vaatekaupoilla ja pukukopissa tajutaan ettei tämä nyt vaan sovi; näytän aivan väärän puolueen edustajalta. Euroviisuja katsottaessa pohditaan tukipaketin vaikutusta ja pohditaan kuka ansaitsee seuraavalla kerralla kädenojennuksen Suomelta. Vaalien alla tuntui olevan meneillään kilpavarustelu siitä kuinka osoittaa puoluesuuntautumisensa. Sosiaalisessa mediassa puoluekanta tuodaan esille, ja todellisuudessa vain viidennes on kiinnostunut koko asiasta. Tietyissä piireissä taas olen huomannut, että uuteen pöytäseuraan istuttaessa, poliittinen kantani kiinnostaa ensin enemmän kuin nimeni. Tutustumisen myötä ystävällismielisestä nälvimisestä liittyen poliittiseen suuntautumiseen on tullut tapa tuttavien ja kavereiden kesken. Viikonlopuille osuu silloin tällöin kiinnostavia seminaareja ja samaan aikaan pitäisi viihtyä baarissa, jotta ei saisi tylsän ihmisen leimaa. Pah! Mä olen mieluummin tylsä ja aamulla asteen verran freesimpi. Ei vanhempi jaksa enää!

Ja mitä siitä jos tämä täyttää elämääni? Toiset täyttävät elämänsä eri tavalla. Sisustaja kulkee silmä tarkkana kaikkialla ja koluaa kauppoja läpi etsien "juuri sellaista lautasliinapidikettä". Onko sellaista todella olemasa? Vastaus: hänen suunnitelmissaan on. Viekö sen etsiminen aikaa? Kyllä, vaikka koko loppu elämän.
Yhdistystoiminnassa mukana olevista ei kai kannata edes puhua tässä yhteydessä? Kokouksia, talkoita, tapahtumia, tempauksia, ständejä, paperisotaa jne jotka täyttävät elämää.
Kenties haastava lemmikki? Pointtini lienee selvä. Mikä tahansa intohimoinen harrastus vie mukanaan ja harrastuksia on hyvä olla.

Ihmiset rakkaat, olen paljon ennemmän kuin demari. Olin kuitenkin yli 25 vuotta ihan vaan Taika. Mutta tietyssä pöytäseurueessa minusta nousee esille se poliitikaasta kiinnostunut eläin. Niin se vain menee. Jos haluat tietää lisää, tee itsellesi palvelus ja pyydä mua kahville juttelemaan vaikkapa niitä näitä. Siispä lainatakseni eräänkin elokuvan repliikkiä "Pyydä mua treffeille tai painu vittuun." Se on vaan niin osuvasti sanottu.

tiistai 10. toukokuuta 2011

Debatissa alumnien perässä

Julkaistu DEBATIssa 1/2011

Mitä opiskelijapolitiikan jälkeen?
Opiskelijapolitiikalla on nuoren elämässä oma paikkansa sekä aikansa. Toiminta antaa meille paljon: opettaa poliittiseen toimintaan, kokoustekniikoihin, aktiiviseen ajatteluun ja toimimaan yhteistyössä monenlaisten ihmisten kanssa.
Mitä sitten kun aktiivisen toiminnan kohdalla aika tekee tehtävänsä ja hiljalleen toimija kokee, että ikä alkaa painamaan? Kolmikymppinen nuori saattaa tuntea itsensä iäkkääksi nuorempien toimijoiden keskellä. Liian usein aktiiviset toimijat kuitenkin katoavat kuin tuhka tuuleen. Minne he ovat menneet?

”Enhän minä ole enää nuori”
Aika on tehnyt tehtävänsä, eikä toimija tunne enää kuuluvansa joukkoon. Idealistinen innokkuus toimintaan on saattanut huveta ja arjen realismi on ottanut paikkansa demarin ajatusmaailmassa. Idealismi kuuluu sosialidemokratiaan, mutta on välillä suorastaan päällekäyvää nuorten parissa. Nuoria tovereita ei kuitenkaan kannata hyljätä, vaan mukana nuorison toiminnassa voi pysyä esimerkiksi alumnina.
Myös SONKin osasto SOMA ry kannustaa jäseniksensä ammattikorkeakouluopiskelijoita, sekä opiskelijahenkisiä ihmisiä. Ammattikorkeakouluopiskelijoiden eduista huolehtiminen sosialidemokratian silmin ei se katso ikää, tai ammattinimikkeen statusta lomakkeissa. Nuorempiensa toimintaa voi seurata edelleen, vaikka omat aktiivit päivät olisivat jo ohi.

Aikuisten leikit
Paikallistoiminta, kunnallispolitiikka, puolueen ulkopuolinen järjestötoiminta, erilaiset järjestöt SDP:n sisällä… Moni aikuistunut toimija lähtee pois nuorten kentältä päästäkseen mukaan niin sanotusti oikean politiikan kentille. Parhaimmassa tapauksessa entiset toimijat työllistyvät puolueemme sisällä. Kiinnostusta nuorisotoiminnalle saattaa edelleen löytyä, vaan aikaa ei. Nämä toimijat ovat yleensä niitä vanhoja jääriä, joita tapaa edelleen toiminnassa –ainakin juhlapäivinä.

Arjen aikuistuminen
Perhe, arki, kiireet, työ, vapaa-aika – aikamoista oravan pyörää. Ei ihmekään jos aika ei riitä. Sosialidemokratia saattaa olla edelleen osa näiden toimijoiden arkea, mutta vain teltoilla ja muissa tilaisuuksissa. Mikäs siinä, tervetuloa kertomaan kuinka paljon paremmin asiat olivat silloin ennen.
Jonain päivänä me nuoret olemme samassa asemassa kuin nämä meitä tapaamaan tulleet toimijat. On vain itsestämme kiinni, millaisella tavalla me tulemme olemaan mukana osana nuorempien toimintaa. Aktiivisina alumneina kertomassa näkemyksiämme ja toiminnan historiaa, vai sivustaseuraajina.

SONK tulee lisäämään seuraavien vuosien aikana alumnitoimintaa, ja toivottaa vanhat toimijat tervetulleeksi keskustelemaan millaisella kanavalla alumnitoimintaa liitto järjestää. Tavoitteena on palvella liiton nykyisiä toimijoita sekä alumneja.

lauantai 30. huhtikuuta 2011

Kehity ja kasva hellan äärellä

Ihminen kehittyy kasvaessaan. Muuttuu ainakin. Kehittyminen on toinen asia. Olen itse huomannut muuttuneeni rauhattomampaan suuntaan. Keskittyminen ei riitä yhteen asiaan. Ruoan kokkaaminen ei tunnu miltään mikäli kippoja ja kappoja ei ole useampaa kymmentä hellalla ja tiskipöydällä. Mikäli samaan aikaan tehdään kakkua ja kolmea eri kattausta, alkaa homma vasta vaikuttaa päivällisen tekemiseltä. Tarve osoittaa että suoriudun tästäkin on huumaava ja vie eteenpäin.

Aikojen saatossa emme ole kuitenkaan muuttuneet. Edelleen emäntä seisoo pöydän vieressä kädet lanteillaan ja valittelee ettei pöytä ole kystä kyllän, vaikka vieraat kiittelevät antimista. Emäntä on kuitenkin uurastanut itsensä pieneen pintahikeen keittiössä, muttei osaa ottaa vastaan kiitoksia. Mitä ihmettä! On se kumma kun katajainen kansa ei osaa sanoa kiitos tai ottaa kehua vastaan. Tai jos toinen näistä ominaisuuksista omataan, on toisessa puutetta.

Yksi pannu levyllä sai minut hakeutumaan samanaikaisesti muihin hommiin. Lukemaan lehteä, vilkaisemaan sähköpostit, pohtimaan mitä kirjaa alan seuraavaksi lukemaan. Lopuksi päätin kirjoittaa blogitekstin, jonka pohjalta pääsen analysoimaan itseäni ihmisenä ja miettimään millaiseksi haluan kehittyä.

Opiskelijan hyväntekeväisyystyö


En ole aikoihin päässyt räjäyttämään tajuntaani totuuksilla. Aikani on täyttynyt koulutöistä, vapaaehtoistoiminnasta sekä luottamustehtävistä. Kasvot punehtuneina, työkalut ympärilläni, puupölyn peittäessä minua kauttaaltaan, koin kuitenkin jonkinlaisen herätyksen joka oli kuin muistutus menneestä: Jokaikinen ammattikorkeakoulu on mukana hyväntekeväisyys toiminnassa. Kylläkin vastaanottavalla puolella.

Olen viime aikoina pohtinut kuinka monta työtuntia olen käyttänyt oman opinahjoni hyväksi ja kuinka paljon olen palkkaa saanut tapaamisista, muistioiden kirjoittamisesta, puheiden pidosta. Suurimman osan aikaa palkka on muodostunut maineesta ja kunniasta sekä pullakahvi tarjoilusta. Mä en edes syö pullaa. Olen huomaamattani toiminut konsulttina ja unohtanut pyytää kunnon palkkaa työstäni.

Osa ajan saatossa koululle tekemistä töistä on vahvistanut oppimistani, mutta osa on ollut osaamiseni kertausta, eikä täten ole antanut minulle mitään mitä en olisi jo maininnut. Sekin mikä on opettanut, on omalla tavallaan ollut täysin alipalkattua. Työn määrään nähden opinopisteiden määrä ei ole naurettava vaan ennemminkin kauhistuttava. Vuosien varrella mikään ei ole muuttunut, eikä kai tule muuttumaan. Opiskelijan tekemä työ on edelleen aliarvostettua ja täten halpaa. Missä on opiskelijan ammattiylpeys, kun kerran osaamista on? Harjoittelujaksot tehdään palkatta ja toivotaan että tulevaisuudessa, että hyvä firma CV:ssa tarkoittaisi edes jotain. Hyväntekeväisyyttä on turhauttavaa tehdä, kun omat taskut ovat tyhjät.

Turhauttavinta on tietää etten ole ainut joka tuntee näin. Seminaarityönsä esitellyt opiskelija lopetti showsa sanoihin: Tämä on viimeinen hyväntekeväisyys työ jonka teen tälle koululle.

Kaikki yleisössä taputtivat - opettajia myöten. Mitä se kertoo tekemästämme hyväntekeväisyydestä?

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

Kaikkien blokattujen puolesta

Sosiaalinen media kertoo sen missä ja kenen riveissä kansalaiset seisovat vaalien alla. Päiviä lasketaan ja aamukampojen piikit lentelevät seisoipa kyseinen henkilö puolueen riveissä tai äänestäjäksi houkuteltavana kansalaisena, joka on kyllästynyt kuulemaan ehdokkaiden sanomaa tai näkemään yhtäkään mainosta, jossa luvataan parempaa huomista. Ääripäissä olevia osapuolia yhdistää yksi asia: molemmat odottavat vaalipäivän tuomaa tulosta. Joko innolla siitä, että nyt selviää se onko kansalaisten päättämä tulos vaalitaistelun arvoista tai vaihtoehtoisesti sitä, että koko sesonki on pian ohi.

Sosiaalisissa medioissa on meneillään hehkutus, tölviminen ja jopa asiallinen keskustelu, josta jää ulkopuolelle huomattava määrä ihmisiä. Kuinka monelle vanhemmalle henkilölle on tuttu Facebook, Twitter, Foursquare tai Youtube saatikka moni muu sovellus, jossa ehdokkaat tuovat esille erinomaisuuttaan? Juurikin näissä yhteisöissä tavoitellaan tällä hetkellä satojatuhansia ääniä vaaliuurnille. Ja näitä ääniä ei tavata turuilla, toreilla tai muissa yleisölle suunnatuissa tapahtumissa. Kohdeyleisö on eri, mutta viesti sama: äänestä minua.

Vaalityö on yhtä hymyä niin oikeassa elämässä kuin myös internetin ihmeellisessä maailmassa. Mutta joillakin kansalaisilla hymy hyytyy, kun oma sivusto on täynnä vaaleista kertovia statuksia, twiittauksia, kommentteja, viittauksia linkkeihin, keskusteluihin tai aihetta koskeviin videoihin. Tässä vaiheessa moni on jättäytynyt ulkopuolelle ja alkaa havitella myös sosiaalisessa kanssakäymisessään internetin puolella autuaan tietämättömyyden tilaa. Ei riitä, että kauppakeskuksien ulkopuolella kieltäydytään kohteliaasti mainoksesta, vaan autuutta havittelevat saattavat ilmoittaa julkisesti internet profiileissaan blokkaavansa monet kavereistaan 17.4.2011 asti, jollei vaalien hehkuttaminen hiljene. Hölmöä sanoisin. Vaalipäivän jälkeen hehkutus, tölviminen ja keskustelu vasta alkavatkin. Ja lupaan vaalien jälkeenkin monesti painaa tykkää sekä jaa painiketta äänestäjänä kuin myös nimeltä mainitsemattoman puolueen jäsenenä. Jopa ikuisen blokkauksen pelossa.

***

Yllä oleva teksti on julkaistu 6.4.2011 Kymen ja Kouvolan Sanomissa. Kolumni pääsi myös esille Yle puhe-kanavalla samaisena aamuna klo 8.30.

Pää pois pensaasta pilotointi paikkakunnilla

Valtakunnallisella tasolla on tehty monen vuoden ajan työtä toimivan ammattikorkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollon takaamiseksi. Tällä hetkellä järjestämistapoja on yhtä monia kuin kuntiakin, jotka ovat vastuussa opiskelijoiden hyvinvoinnista. ”Kirjava” on kaunis sana kuvailemaan villin viidakon tilannetta, jota ei valvo yksikään valtakunnallinen elin.

Vasta viime vuosien aikana on löytynyt poliittinen tahtotila parantaa tilannetta. Sitä ennen asia on mennyt työryhmästä toiseen, ja opiskelijoiden hyvinvoinnin parissa työskentelevistä tuntui, että vielä tulee monia työryhmiä, ennen kuin päättäjät tekevät päätöksensä. Vuonna 2009 perustettu työryhmä, joka pohti opiskeluterveydenhuollon kustannuksia ja järjestämistapaa, sai aikaan tuloksia ja ehdotti opiskeluterveydenhuollon järjestämistä YTHS-mallin mukaisesti (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö).

Voittokulku jatkui vuonna 2010, kun eduskunta teki päätöksen kohdistaa vuodelle 2011 rahoitusta YTHS-mallin pilotointiin budjettineuvottelussa. Opiskelijoiden arkea koskeva päätös ei jäänyt odottamaan eduskuntavaaleja, uutta eduskuntaa ja hallitusta. Aikataulu on tiukka ja haasteellinen, mutta se ei masenna niitä, jotka ovat tehneet työtä tämän tilanteen saavuttamiseksi.

Huolenani onkin pilottipaikkakuntien opiskelijoiden sitoutuneisuus hankkeeseen. Hankkeen kaikkien osapuolien on sitouduttava tavoitteeseen ja lähdettävä rakentamaan ammattikorkeakouluopiskelijoille parempaa terveydenhuoltoa. Politiikkaa ei tehdä vain päättävissä elimissä, vaan myös elävässä elämässä. Opiskelijat vaikuttavat haluamattaan opiskelu ajan terveydenhuoltoa koskeviin päätöksiin ja hyvinvointipolitiikkaan.

Kokeilun rahoituksen on tarkoitus muodostua samalla tavalla kuin YTHS:n rahoitus. Opiskelijat osallistuvat pottiin omarahoitusosuudella ja sen maksaminen on tärkeä osa kokeilun onnistunutta läpivientiä. 42 euron vuosimaksu saattaa kuitenkin vaikuttaa liian korkealta, vaikka sillä saakin muun muassa yleislääkärin palvelut sekä pienellä käyntimaksulla esimerkiksi suun terveydenhuollon ja mielenterveyden palvelut. Yhtä kattavia ja laadukkaita palveluja ei yksikään kunta pysty opiskelijoille tarjoamaan.

Opiskelijoiden pitää tässä tilanteessa mielestäni nostaa katseensa omasta navastaan ja lompakostaan. Vuosimaksun takana on paljon enemmänkin kuin edellä mainitsemani palvelut. Sen takana on tutkimustyötä, yhdenvertaisuutta, opiskelijalähtöisyyttä sekä lupaus siitä ettei opiskelijaa käännytetä pois kaipaamiensa palveluiden parista, koska hän on kirjoilla niin sanotusti väärässä kunnassa.

Toivon, että pilotti paikkakunnilla on otettu pää pois pensaasta ja nostettu kissa pöydälle opiskelijoiden suuntaan käydyssä keskustelussa. Ja huudelkaa kovempaa. Ei ole kuulunut nimittäin Kymenlaaksoon asti.

”Jos olet raskaana, et juo”

Syntyvyys on nyt Suomessa korkeimmillaan 40 vuoteen. ”Suomalaiset tekevät lapsia kuin 1970-luvulla” on usein kuultu lainaus, vaikkakin ensisynnyttäjät ovat iäkkäämpiä kuin 70-luvulla. Huomaan tämän myös lähiympäristössäni. Lapsia tuntuu syntyvän monelle ystävälle, tutulle ja jopa iloiset uutiset tuttavien tuttavilta kiirii korviini.

Taloudellista tilannetta on pidetty osatekijänä synnytysruuhkiin, sillä edellinenkin lama sai suomalaiset tekemään lapsia. Mutta tämä ei ole asiantuntijoiden mukaan ainoa syy. Lapsiluvun odote on kasvanut, ja oman panoksensa näihin talkoisiin tuovat maahanmuuttajat, joilla on hedelmällisyys korkeampaa kuin suomalaistaustaisilla.

On kai väärin sanoa, että odotan millaisia tuloksia tulevaisuudessa tullaan näkemään, kun yhdistetään tämän hetken nousevat synnytysluvut, taloudellinen tilanne, syrjäytymisriskissä olevat henkilöt, työttömät, ja ihmisen tarve hakea turvaa päihteistä. Aamulehti kertoi jo viime vuonna (28.11.2010), että Suomessa syntyy vuosittain noin 600 lasta, joilla on eriasteinen alkoholialtistuksen aiheuttama vaurio (FAS). Tähän päälle tulevat vielä epämuodostumat, jotka liittyvät alkuraskauden humalahakuiseen juomiseen eli ajankohtaan, jolloin äiti ei useinkaan vielä tiedä olevansa raskaana.

Pelkästään 600 FAS-tapausta on suuri luku, ja tämän porvarihallituksen tekemät päätökset, eivät tätä lukua ainakaan saa laskuun.
Suuri osa alkoholin aiheuttamista sikiövaurioista näkyy esimerkiksi keskittymis- ja oppimisvaikeuksina. Ne tulevat usein ilmi vasta kouluiässä, jolloin niitä voi olla vaikea yhdistää äidin raskauden aikaiseen alkoholinkäyttöön. Syy seuraus on kuitenkin selkeä.

Ongelmat eivät tule esille ainoastaan kouluiässä, vaan FAS-laspet tarvitsevat tukea loppuelämäkseen estääkseen syrjäytymisen. Tukiverkoston säännöllinen toiminta ja ohjaus sosiaalityöntekijöiden avulla auttaisi FAS-tapausta elämässään eteenpäin. Heidänkin kohdallaan esteettömyys ja saavutettavuus on kansalaisen perusoikeus. Heidän pitää voida yksilöinä toimia yhdenvertaisesti muiden kanssa, riippumatta yksilöllisistä ominaisuuksistaan. Tällä hetkellä alkoholin vaurioittamille lapsille ja nuorille ei tarjota palveluita.

Jaan ehdottomasti huolen Kelan terveystutkimuksen päällikkö, tutkimusprofessori Ilona Autti-Rämön kanssa yhä nuorempien naisten humalahakuisen alkoholinkäytön lisääntymisestä. Vastausta, kun FAS-tapauksien ongelmiin ei löydy ainoastaan tukipalveluista, vaan on mentävä ongelman lähteelle, ja ohjata nuoria äitejä tukipalveluiden piiriin. Kuntien on huolehdittava, että naisille osoitettu matalan kynnyksen avopalvelupiste, jossa tarjotaan moni ammatillista kriisiapua ja tukea.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Liian kiireinen


Blogin päivittämisestä on kulunut lähes kuukausi. Tieto on musertava, tulee yllätyksenä, pyytämättä ja kysymättä lupaa. Olen monet kerrat pyörittänyt ajatuksiani paperile ja valmistautunut kirjoittamaan aiheesta sekä toisesta, mutta totuus astuu tielle: olen liian kiireinen ja ylityöllistetty. Voisi sanoa jopa että olen alipalkattu ottaen huomioon ettei kaikista tekemistäni töistä makseta minkäänlaista palkkaa. Näiden palkkiottomien tehtäävien suorittamisen sijaan, olisin voinut viihdyttää teitä. Kuinka palkitsevaa se olisi ollut?

Ainoa asia, jonka pyörittämisestä paperille on ollut hyötyä, on pikku lintusesta piirtämäni kuva. Mokoma istuu nyt hartiallani, ja muistuttaa elämän totuudesta: me olemme rajallisia. Siipi on piirretty liian pieneksi, koska siten se ei kykene kantamaan pitkälle, niin kuin harvemmin mikään elämässäkään.

Ja mikä on pointti? No se, että vaikka olen liian kiireinen nyt kertomaan teille blogini kautta mitä mietin, voin luvata että nämä siivet kantavat yhä. Voitte lukea ajatuksiani lehdistä, esitteistä, erilaisilta sivustoilta. Omalla tai aatteen nimellä allekirjoitettuna.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Minäkö tulevaisuuden luuseri?

Toivottavasti moneltakaan 15-30 vuotiaalta ei ole mennyt ohitse viime päivinäkin uutisissa esille tuotu huoli meistä nuorista. Meistä uhkaa tulla kadotettu sukupolvi, jota otsikoissa on huudatettu jopa ”luusereiksi”. Raflaavan otsikoinnin takaa löytyy kuitenkin todellinen huoli ja uhka työuriemme tulevaisuudesta. Mahdollisuuksia on useita, eikä yksikään maalatuista kauhukuvista vaikuta lupaavalta. Työuramme voi jäädä pysyvästi huonommaksi suhdanteiden kohdellessa karuimmin nuoria. Jos ikäisemme nuori sattuu valmistumaan keskelle lamaa ja pahenevaa työllisyystilannetta, voi hän kärsiä tilanteesta lopun ikänsä. Uhkakuvana tulevaisuudessa välkkyy siis työttömyys, sekä pitkäaikaisen työttömyyden seurauksena kohtalokas pelko syrjäytymisestä.

Monien muiden joukossa Helsingin yliopisto tutkijatohtori Pilvi Torsti pitää uhkaa todellisena. 1990-luvun lamasta alkanut tilanne voi toistua, eikä nuoriso ole oppinut menneestä mitään. Miten olisi, kun osa tähän 15-30 vuotiaan ikäryhmään kuuluvista nuorista, ei ole edes elänyt tuota aikaa? Itse muistan tuosta ajasta naapurustossa asuneen miehen, joka aamusta toiseen lähti töihin, mutta sen sijaan että hän olisi mennyt työpaikalleen, kulutti hän päivänsä lähiön kulmia nuohoten, piilotellen. Häpeä työttömyyteen jumiutumisesta oli suuri, ja tilanteen paljastuminen ympärillä asuvalle yhteisölle katastrofaaliselta. Sen jälkeen en ole koskaan uskonut sanontaan ”kyllä tekevälle työtä löytyy”. Tulevaisuus voi tuoda mitä tahansa tullessaan.

Vaikka suuri joukko meistä nuorista työllistyisikin, laman varjo saattaa latistaa uraamme. Saatamme päätyä koulutustamme vastaamattomiin töihin ja minimipalkkoihin. Rekrytoinnissa jäämme sivuun työantajien palkatessa vastavalmistuneita, joilla on tuoreet tiedot, mutta ei työttömyyden leimaa. Siinä tilanteessa suomalainen ajattelutapa ”työssä ja tärkeä” lyö lamasta kärsinyttä. Yhteiskuntamme työ- ja yksilökeskeisyys kärjistyy, ja pitkäaikainen työttömyys merkitsee epäonnistumista.
Tämä kadotettujen sukupolvi ei ole kuitenkaan vain työtön, vaan taloudellisia ongelmia sekä velkaantumista seuraa mielenterveysongelmat. Siinä tilanteessa on yhtä vaikea sanoa, että tarvitsee apua, kuin myös myöntää ettei töitä ole. Ja mitä pidemmäksi työttömyys venyy, sitä vaarallisempaa se on. Ihmiset haluavat hyvinvointia ja työelämää. Tilastokeskuksen mukaan15–24-vuotiaiden työttömyysaste oli joulukuussa yli 19 prosenttia. Toivottavasti yksikään heistä ei saa luuserin leimaa.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Eläintarhan esittely


tekijä: Taika Mäkelä päivä: 10. huhtikuuta 2010 kello 16:56

Duu universumissa pyörivät karvapallot ja heidän esittelynsä, kas näin:

Mooses = Möllikissa joka tunnetaan myös taistelunorsuna keveiden liikkeittensä vuoksi. Liikerataa voi seurata tömähtelyiden mukaan. Ilmeisesti kokenut asteen verran happivajetta syntyessään, koska ei kykene nopeaan ajatteluun. Tuntiessaan suurta hyvää oloa ja hellyyttä, tämä jämerän kokoinen katti, osoittaa sitän tunkemalla syliin ja kuolaamalla.

Hantta = Eläintarhan selvästi sievempi, kissamaisempi ja fiksumpi osapuoli, joka pyrkii osoittamaan halveksuntaansa kaikkia kohtaan pääosin eteisen vaatekaapin päältä. Saanut nimensä Hantta Krausen mukaan. Nimi ei kuitenkaan tätä kissaneitiä pahenna, vaan ennemminkin lisää "haistakaa v..." asennettta.

Suti = Perheen vanha herra, joka tunnetaan myös lempinimellä Papparainen. Perheen ensimmäinen koira, ja ansainnut asemansa kiukkuisena patrioottina. Tämä kaveri osaisi kertoa niitä juttuja, jotka alkavat sanoilla "silloin kun minä olin nuori" tai "silloin kun minulla oli kaksi silmää". Tämä pappa näyttää suuttuessaan mistä kana kusee ja koska sitä käsketään munimaan. Älä anna hampaattoman suun hämätä.

Tatu = Jälleen kerran koiraosiollakin on yksinkertaisempi osapuoli. Liian suuren kielen syntymälahjana saanut apinanaama on saanut puutteidensa puolesta kaksi asiaa jotka korvaavat paljon: Jär-jet-tö-män hyvät unenlahjat sekä suuren sydämen. Tämä koira kuuluu tyynyille, sänkyyn, sohvalle ja syliin.

Nuusku = Perheen kuopus osaa olla totaalinen tollo. Se osaa syödä kaukosäätimiä, reikiä seinään, repiä paperia ja osallistuu perheen kodin sisustamiseen siirtelemällä muun muassa lämmittämiseen tarkoitettuja puita omaan kasaansa makuuhuoneen ja eteisen ovelle. Mutta kaikki on anteeksi annettu, kun metsältä tuodaan kotiin saalista. Mitään kaukosäädintä ei koskaan ollutkaan.
Ja tämä dreeveri rakastaa hellyyttä.

Pakko lopettaa... Mooses kuolaa näppäimistölle.

Siivoamista... niin varmaan... Pieneläinhoitajien asema kuntoon!

tekijä: Taika Mäkelä päivä: 10. lokakuuta 2009 kello 11:37

Mä olen niitä ihmisiä, jotka siivotessaan eivät voi olla tarttumatta kirjaan tai valokuva-albumiin joka tulee vastaan. Sama koskee muuttolaatikoiden purkua sekä remontointia.
"Tätä lehteä en olekaan lukenut kahteen vuoteen, pakko lukea se nyt."
"Piirustuksia... hmmm... pakko käydä läpi -nyt."
Ja tätähän ei auta missään nimessä se, että mä olen ihan kä-sit-tä-mä-tön hamsteri. Kukaan ei halua edes auttaa mua enää muutossa, kun ne tietää että sitä tavaraa on ihan vitusti.

No joo, mutta tämä ongelma pätee myös vanhoihin päiväkirjoihin -joo, mä olen sellainen herkkä runo tyttö, joka kirjaa hengen tuotteet kansien väliin. Välillä ne on piirustuksien muodossa taikka sitten silkkana tekstinä.

Mutta asiaan... mä luin päiväkirja merkinnän vuodelta 2005, ja se muistutti mulle, että vaikka mä tykkään pieneläinhoitajan duunista niin paskoja päiviä puski ehkä enemmän kuin laki salli.

"28.9.2005

Helkkari, kun mulla on ankea duuni. Ihmiset huutaa, on hätääntyneitä, vihasia ja typeriä. Mä teen näillä resursseilla minkä mä voin! (Taika huom. viittasin oletettavasti siihen, että mulla oli koulutus kesken, avustettavana kaksi eläinlääkäriä ja hitonmoinen kiire). Ja mitä mulle jää käteen tästä? 845€/kk.
Tänään kuurasin verta pois lattialta polvillani ja verkkarit likaantui (Taika huom. Työnantaja ei tarjonnut työvaatteita). Tuntui aika pohjanoteeraukselta."

Ammattiliitto Suoran työvaliokunta tukee ERTOn pieneläinhoitajia. Se suosittelee lemmikkieläimiä omistavia suoralaisia tarkistamaan eläinten hoitopaikoista, ovatko eläintenhoitajien työehdot siellä kunnossa.

Tukensa vo edelleeni ilmaista esim. lähettämällä sähköpostia eläinklinikan työnantajalle ja ilmaisemalla toiveesi, että työpaikalle solmitaan työehtosopimus.

Pieneläinhoitajien työehtojen selkiyttämistä vaativaan vetoomukseen kertyi vuonna 2008 VAIN yli tuhat nimeä. Toimihenkilöliitto ERTOn kokoaman adressin allekirjoittajat vaativat, että pieneläinhoitoalalle laaditaan oikeudenmukainen työehtosopimus. Ja sellainen olisi edelleenkin paikallaan, vaikkakin suositukset on jo saatu maailmalle http://www.erto.fi/liity-jaseneksi/pienelainhoitajat/elaintenhoitajien-tyotaistelu

Vetoomuksen allekirjoittajat katsoivat, ettei alan keskipalkka 1365 euroa kuukaudessa vastaa työn vaativuutta eikä sen edellyttämää koulutustasoa. Voi vaan kysyä, että ihanko tosi? Röntgen kuvien ottaminen, anestesian hoitaminen leikkauksessa, avustaminen leikkauksessa, lääketilaus, asiakaspalvelu, siivoaminen, erikoisruokavaliot, verinäytteidenotto ja valmistelu... nämä kaikki kuului mun työtehtäviin -ja vain muutamia mainitakseni.
Ja mä tunnen varmasti monta ihmistä, jotka olisivat voinet allekirjoittaa tuon vetoomuksen aikanaan. :(

No joo... Mä menen takaisin siivoamaan.

Tuliko taas kuviteltua?

tekijä: Taika Mäkelä päivä: 8. elokuuta 2009 kello 0:19

Tiedäthän sinä, ne sellaiset hyvät päivät. Aurinko paistaa, ei ole suurempia huolia taikka murheita. Päivä on suunniteltu hyvin, tekemistä on vaikka et ole sidottu tarkkoihin aikatauluihin. Ajattelet että tästä tulee hyvä päivä, ja pakkaat kassiin mukaan pitkähihaisen vain varmuuden varalle.

Illalla sä sitten seisot pihalla hiukset papilijoteilla -huolimatta siitä ettet enää ole menossa mihinkään- koiran oksennusta varpaillasi ja mietit kuinka päädyitkään tähän tilanteeseen. Se varalle otettu pitkähihainenkin on vielä eteisen lattialla märkänä, koska kaatosade tuli niskaasi matkalla kotiin.

Ei sen päivän näin pitänyt mennä. Tuliko vähän kuviteltua liikoja?



Joku on mulle drinkin velkaa...

Rakkautta ilmassa? Ei ole Tapsa, ei.

tekijä: Taika Mäkelä päivä: 7. elokuuta 2009 kello 10:19

Mä olisin ollut tänään tuntia aiemmin työpaikalla ellei Tapsa (nimi muutettu) olisi halunnut jutella mun kanssa, sen sijaan että se olisi mukiloinut pari kaupungin työntekijää.

Tapsa oli lenkittämässä koiraansa -humalassa. Se oli huomannut minut harppomassa nurmikolla Sutin, Tatun ja Nuuskun kanssa ja ajatellut kokeilevansa onneaan.
Siinä mä kuuntelin humalaisen miehen puhetta hienosta koirastaan (oli se koira söötti joo), avioerostaan, siskostaan jonka luona hän oli kylässä ja tyttärestään, joka opiskelee ulkomailla yliopistossa. Mun varpaita paleli sandaaleissa märällä nurmikolla seistessä.

Tämä 47-vuotias mies kyseli olenko vapaa (en ole), ja jos en ole nyt olisinko puolen vuoden kuluttua (paha sanoa tulevaisuudesta, mutta epäilen). Uudelleen ja uudelleen. Ja yhä uudelleen ja uudelleen mä yririn livistää koko tilanteesta.
Tapsa -koiraihmisenä- osasi sitten kehua kuinka kauniit pohkeet mulla on. Kokonaisuuden tullessa puheeksi, joku saattaisi sanoa lihavaksi, mutta hänen mielestään olin juuri oikeanlainen, ja tähän poveen voisi tutustua lähemminkin. "Oliko nyt aivan varma ettet ole vapaa?" (On, aivan varma) "Sori mä olen humalassa, vai sanotaanko nykyään jurrissa?" (Tuli selväksi, ja ketä kiinnostaa enää tässä vaiheessa, kun mä olin päässyt livistämään nurmikolta jo kohti kotiin vievää hiekkatietä.)

Tapsa jätti mulle ohjeet mistä sen löytää: _____________________ (lisää tähän haluamasi Helsinkiläinen lähiö) koirapuistosta. Se on varmaan hyvä paikka tavata naisia.

Jos Tapsa olisi mun kaveri täällä Facebookissa, mä sanoisin sille: älä mene enää vankilaan, lopeta ne petosten tekemiset, ja voi olla että jonain päivänä lenkkipolulla sä tapaat jonkun muun joka ei ole niin varattu. Älä ole silloin jurrissa.

torstai 3. helmikuuta 2011

Tervetuloa junaan päättäjät

Asetan viime päivistä väsyneen kehoni junan penkille. VR kehuu monitoreissaan minua valinnastani valita juuri heidän palvelunsa kuljettamaan minut pääkaupungin sydämestä Kouvolaan. ”Luonto kiittää.” Nojaan päätäni penkin niskatukeen. Takaraivossa sykkii. Otan esille kirjani, ja sulkeudun tarinan pyörteisiin kuulutuksen kertoessa meidän pysähtyvän Keravalla hajonneen junan takia. Emme ole edenneet minnekään Tikkurilasta.

Aikanaan juna lähtee liikkeelle, kulkee jyskyttäen hitaasti eteenpäin. Valoja, pimeyttä. Jos jaksaisin seurata pimeyttä, osaisin kai odottaa meidän pysähtyvän pian Lahdessa. Ihmiset odottavat kiireisen oloisina pois pääsyä junasta. Takit on napitettu leukaan asti, hiljalleen hiki alkaa kerääntyä pipojen alle.

Vihdoin juna pysähtyy, ovet aukeavat, viileä ilma tunkeutuu hetkessä vaunuun ennen kuin ovet suhahtavat kiinni.

Kaksi naista nousee vaunuun. Ensimmäinen romahtaa penkille, riisuu kenkänsä, ja nojaa päänsä viileää ikkunaa vasten. Toinen tulee perästä. Helma heilahtaa. Hän puhuu puhelimessa. Nuotti on huomiota herättävä. Nainen etsii tyttärelleen majapaikkaa. Lapsenlapsi on saatava turvakotiin, ja koti Kuusankoskelta tyhjennettävä. Roisto, se mies, ei jätä rauhaan. Osa ihmisistä vaunussa sulkee korvansa. Tervetuloa tänne, pysähtyneeseen VR:n junaan, ikkunasta kajastaessa omat kalpeat kasvosi pimeydessä.

Ensimmäisenä vaunuun noussut nainen herää sopivasti konduktöörin mentyä ohitse. Lippujen tarkastus on ohi. Nainen alkaa puhua. Äänestä kuulee humalan. Tämä hiuksensa lyhyeksi kyninyt nainen kertoo kuinka on aina pitänyt huolta miehestään. Puhe jatkuu, hänen kaataessaan päällensä limonadia pullosta. Kädet tärisee. Ikää ei voi arvioida, mutta kuvat lapsenlapsesta paljastaa elämän kaarta. Karhea naurahdus katkaisee hiljaisuuden. ”Tunnen itseni joskus viisikymppiseksi.”

Pidän kirjaa kädessäni, katse laiskasti sanoissa jotka kirjailija on valinnut laitettavaksi juuri tähän järjestykseen kertoaksensa tämän tarinan. Ympärillä elävä elämä vie kuitenkin keskittymisen mukanaan.

Konduktööri kävelee jälleen ohitse. Vilkaisee hetkeksi hiljentynyttä naista, eikä tarkista lippua. Junahan ei pysähdy ennen lopullista päämääräänsä: Kouvolaa. Askeleet vievät ohitse. ”Ei tuo koskaan sakkoa maksaisi” kielii katse. Konduktöörin askelien loitotessa tarinat jatkuvat. Mitä, missä, milloin, kenen kanssa. Puhelinnumerot vaihtavat omistajia. Sabina pääsee asumaan humaltuneen naisen luokse, mutta vain väliaikaisesti.

Juna saapuu Kouvolaan kertoo kuulutus. Vain kaksikymmentä viisi minuuttia myöhässä. Jälleen ihmiset odottavat hikisinä. Äkkiä pois pois pois. Mutta minä ajattelen kuinka harmillista on, etten useammin näe näissä samoissa vaunuissa päättäjiä. Täällä liikkuu kansa, jonka elämään he vaikuttavat. Älkää siis kuunnelko musiikkia, ahtautuko muistioiden pariin tai koneen ääreen. Tulkaa junaan tuijottamaan ikkunan takana vaihtuvia maisemia. Tulkaa kuuntelemaan kansaa.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Kasarminmäen kärsimysnäytelmä.

Tämän tekstin aloittaminen on hankalaa. En haluaisi paluuni opiskeluiden pariin kuulostavan kärsimysnäytelmältä, mutta kun se on! Olen omien opintojeni tähti, ja täten tässä näytelmässä pääosan esittäjä.

Ensinnäkin minua jännitti palata kahden vuoden tauon jälkeen käsityöläisyyden pariin. Mahtaako taltta enää pysyä käsissä? Kuinka ja mitä sillä vasaralla hakattiinkaan? Millaista palautetta opettajat antavat, kun yritän räveltää eteenpäin ja muistaa sen mitä aikanaan opin? Uusi Paja-rakennus oli tuttu, mutta "mihin on laitettu tämä, tuo ja se, missä nämä, nuo ja ne, ja kuka tämänkin on jättänyt tähän" tuskailu alkoi jo lähestymään uhkaavasti, kun etsin eräänä iltapäivänä "bunkkerista" itselleni kaappia, johon kasata kaikki tuo työntekemiseen hankittu omaisuus. Mikä ovi on lukossa, mikä ei, keneltä saan avaimen ja mihin minulla on kulku opiskelijana?
Loppujen lopuksi lohdutin itseäni sillä, että Kasarminmäki on pieni osa Kouvostoliittoa, ja hyvin pieni osa maailmaa.

Käytännön seikkojen jännittäessä takaraivossani, jouduin tuskailemaan opintojeni parissa hieman eri tavalla. Yksikään opinto-ohjaaja ei osannut neuvoa minua opinnoissani eteenpäin. Koulutusalani opintojen sisältöä on muutettu opiskelu- ja poissaoloaikanani niin moneen otteeseen, ettei henkilökuntakaan pysy perässä mikä nykyisistä kokonaisuuksien osista korvaisia omia puuttuvia opintojani. Ikään kuin rangaistuksena vuosien poissaoloista, jouduin itsekseni tutkimaan sähköisistä järjestelmistä kurssien sisältöjä, tarkistamaan kuinka paljon minulla on puuttuvia opintoja, ja millä tavalla tämä kaikki keskustelisi keskenään sillä tavalla, että saisin valittua joukosta sopivia kursseja, ja opintoni kasaan kalenterivuoden aikana.
Nyt minulla on jonkinlainen suunnitelma.

Huokaisin helpotuksesta.

Minulla on kaappi "bunkkerissa". Suunnitelma. Asunto Kouvostoliitossa. Seminaarityön suunnitelma hiomista vaille valmis. Ajattelin, että aiemmin luonnostelemani käsikirjoitus saattaisi sittenkin palata raiteilleen, ja tarina löytää uomansa. Mutta niinhän se menee tarinan kerronnassakin, tulee yllättävä käänne, jossa sankaritarta koetellaan. Minulle annettiin työstettäväksi verhoilukurssilla kokonainen sohvakalusto ja restaurointikurssilla pieni arkku. Mieleni teki änkyttää. Tämä kaikki tuli vastaan kuin rannalla yllättävä kylmä tuuli ja korkeat aallot lämpimänä päivänä. Tajusin, että kärsimysnäytelmäni lavasteet olivat vasta pystytetty, ja itse esitys vasta alkamassa. Tulen jälleen yhdistämään arjessani opiskelun, luottamustehtävät, täysin typerän kunnianhimon ja sisäisen rauhan etsinnän.

Nostakaamme esirippu, maskini on valmis. Improvisoin vuorosanat.