perjantai 16. marraskuuta 2012

Remontti etenee. Kymmenen vuotta jäljellä.

Koska on tupaantuliaiset?

Milloin voimme tulla kylään?

Kai nyt jo jouluksi valmista on?

Pahoitteluni armaat sukulaiset, ystävät, tuttavat ja vihamiehet, vastaus on yksinkertainen ja paniikinomaisesti huudettu: ei! Mieleni tekee juosta sulkemaan ovia ja vetämään verhoja paljaan kotini suojaksi - jos niitä olisi. Ikkunat nimittäin ammottavat edelleen naapureille avoimina, ovia siirrellään oviaukosta toiseen sitä mukaan, kun kissoja pitää rajata remontin ulkopuolelle. Kompressorin käyntiin täräyttäminen kun kissan korvan juuressa ei houkuttele imurinkin ollessa jo maailmanlopun alkua. Joka kerta.

Lasken edelleen yhden käden sormilla kuukausia tämän talon ostosta. Välillä työn määrä kaduttaa, toisena päivänä ajattelee, ettei tämän sekasorron loppuun saaminen olisi niin monesta asiasta ja viikoista kiinni. Miksi ei siis ole jo valmista? Kun talo oli ollut minulla kaksi viikkoa, osa ihmisistä kyseli tosissaan, onko remontti jo valmis? Hä? Anteeksi puhummeko me nyt saman tupakoidun talon remontoimisesta kuin minä? Kaikki pinnat uusiksi ja niin edelleen. Vesivaraajakin pitäisi vaihtaa, kaikkialla on pientä tehtävää seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Vessakin on edelleen 70-luvun jäljiltä. Ja tietenkin kun yhdestä päästä lopettaa, niin toisesta saa aloittaa.

Mutta siitä huolimatta olen edelleen toiveikas. Pienet asiat tuntuvat välillä vievän remonttia huiman askeleen eteenpäin. Sellaisia on muun muassa ystävien vierailut. Auttava käsipari vie kummasti työtä eteenpäin, enkä minä voi muun muassa ottaa minkäänlaista kunniaa tämän asunnon tapetoiduista seinistä. Paitsi tapettien valinnasta. Minulla on ollut tähän kaksi taitavaa käsiparia käytössäni. Kiitos! Ystäväni, heidän sukulaisensa ja minun vanhempani ovat auttaneet paljon. En olisi selvinnyt tähän asti ilman heitä. Kiitos, kiitos, kiitos!

Vaan se joulu jännittää.

Onko takan edusta silloin edelleen vailla laattoja?

Tai kellariin vievä lattialuukku yhtä karkean ruskea?

Kuka laittaa listat paikalleen?

Näihin kysymyksiin en osaa vastata, vaikka monia asioita olenkin oppinut näiden kuukausien aikana. Opituista asioista haluan mainita vain yhden: ihmiset uskovat edelleen, että remontit valmistuvat kuin televisio-ohjelmissa. Paikalle pulmahtaa sisustussuunnittelija, jonka mielestä tila on aivan mieletön, mutta sisustettu aivan liian epäkäytännöllisesti, tunkkaisesti ja tilan feng shuit on jätetty ottamatta huomioon (kyllä, olen lukenut tänä aikana siitäkin!). Inno tai jokin muu tiimi käy työn touhuun ja budjettia venyttäen tekevät entisestä vaate-, lelu ja huonekalukomerosta upean olohuoneen, jossa leluille on paikkansa, vaattet ovat muisto vain (joku on käynyt läpi ne puhtaiden sekä likaisten vaatteiden vuoret) ja kaiken alta löytyi ihan siedettävä nojatuoli, johon porukan askartelija kautta puuseppä laittaa pirteän uuden kankaan. Jatkossa perheen äiti voi sitten sytyttää kynttilät tuodakseen tilaan tunnelmallista ja rauhaisaa aikaa pariskunnalle, jota lapsiarjen kiireet painavat.

Harmi vain ettei näillä yhden naisen työmailla ole tyylitiimiä, työmiehiä päivästä toiseen, suunnittelijoita, toteuttajia... Sen sijaan minulla on sohvapöytänä laminaattipaketteja ja alan tottumaan sementtisäkkiin olohuoneessani. Nyt on vain vieraista kiinni haluavatko he nähdä remontin totuuden vai tulla sitten kun ikkunoissakin on verhot.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Sivistymätön moukka

Jättäessäni viime vuonna taakseni sateisen Hakaniemen ja Paasitornin, olin jo ilmoittanut päätöksestäni olla osallistumatta äänivaltaisena edustajana seuraaviin SONKin liittokokouksiin. Päätös oli tehty ja lupaus annettu. Ja tämä lupaus pitää. Itse asiassa tämä lupaus pitää niinkin raskain kahlein, että olen tänä päivänä jättänyt eroilmoituksen niin SOMAn puheenjohtajalle kuin myös SONKin pääsihteerin sähköpostiin. Vanhaksi peräänantamattomaksi jääräksi, niin hyvässä kuin pahassa kuvattu, nainen astuu nyt raskain mielin pois sosialidemokraattisesta opiskelijapolitiikasta. Syitä löytyy, ja jokainen tässä nimetty syy polttaa sillan jos toisenkin takanani, mutta kun on palaakseen, niin palakoon.

SOMA ry ei ole koskaan pyrkinyt päätöksissään ja teoissaan asettumaan yliopisto-opiskelijoiden pyrkimysten tielle, vaan muistuttanut kerta toisensa jälkeen, että SONKin on muistettava puhuvansa korkeakouluopiskelijoista. SOMA on rakentanut esityksensä sekä kannanottonsa parhaimman kykynsä mukaan niin ettei yliopisto-opiskelijoiden edunvalvonta joudu toissijaiseen asemaan. Itse olen ollut mukana SOMAssa vuodesta 2009 lähtien ja anonut, huutanut sekä kuiskannut ettei SONK jatka puheissaan ja teoissaan siihen suuntaan johon se on ollut menossa.

Ammattikorkeakouluopiskelijoiden huomioiminen toiminnassa on pelkkää puhetta, ja rikkinäisen levyn lailla puhujia nimitellään selän takana. Papereita valmistellaan, mielipidettä ollaan kaipaavinaan, mutta totuus on se, että kun paperi on valmis ja kokouksessa nuijittu, ei sillä ole mitään merkitystä. Mikä järki oli aikanaan nimetä yksi henkilö SONKin hallituksesta vastaamaan koko ammattikorkeakoulu kentästä ja SONKin toiminnan kehittämisestä kyseenosaisella saralla? Tämä päätös osoitti täysin sitä ajattelemattomuutta, joka yliopistovaltaisessa porukassa liikkuu. Nämä päätökset puhuvat samalla tavalla kuin teot, joita olen itsekin saanut kokea. SONKin puheenjohtajien kehuessa, kuinka he ovat tavanneet kaikkien jaostojen puheenjohtajat, olen joka kerta huomauttanut ettei minulle ole edes viitsitty soittaa ja keskustella SOMAn kuulumisista. Ja toivon nyt, että arvon puheenjohtajat, niin menneet kuin tulevat muistavat kultaisen säännön siitä kuinka asiat, eivät ihmiset, tappelevat näissä asioissa. Katsokaa siis peiliin ja pohtikaa onko omissa toimintatavoissa muutoksen varaa. Itse olen tämän tehnyt, uskokaa pois. Harkitisin pitkään tämän tekstin julkaisua vain lopulta todetakseni, että tietyt asiat pitää sanoa.

Mutta nyt kun kiviä on alettu heittelemään, menköön yksi vielä toimiston ja Debatin puolelle. Päätökseni erota SONKista sai viimeisen niittinsä, kun sain käteeni sivistystä käsittelevän Debatin 3/12. Pääkirjoitus käsitteli sivistystä monelta kannalta ja tunnusti muun muassa kansan sivistyksen. Mutta yksi lause sen teki, katkaisi kamelin selän, sai mieleni mustenemaan, silmäni pyöristymään hämmästyksestä ja se kuului näin: Sivistystä ei saa löytyä ainoastaan yliopiston seinien sisäpuolelta. Oletteko te SONKissa tosissanne niin sulkeutunutta joukkoa ettette näe sivistystä ympärillänne? Olenko minä sivistymätön moukka, kun en halua opiskella yliopistossa? Olkoonkin ammattini osa kulttuuriperinnön vaalimista, estetiikkaa ja ammattietiikkaa, mutta sivistynyt minä en siis ole. Millaisena ihmisenä te minua pidätte?

SONK on kauan tehnyt mielestäni työtä asian vierestä ja viime vuosien toiminta johtotasolla ei mielestäni jää paljonkaan kokoomusnuorten varjoon. Saul Schubak taisi vain tasoittaa tietä teille. Toivon että osa korviini kantautuneista ja aiemmin itse kokemistani ongelmista korjaantuvat henkilövaihdoksien myötä. Toivon, että liittohallitus ottaa asiakseen lukea poliittisen ohjelman läpi, selkeyttää toimintaansa ja viedä eteenpäin opiskelijoiden asiaa. Koulutus- ja sivistyspolitiikka on jäänyt liikaa kaikkien muiden suuntaviivojen alle.

Nyt moni jo pohtii miksi tuo nainen luovuttaa, antaa kuulua, polttaa sillat takanaan ja aiheuttaa huolta tovereilleen. En minä luovuta, vaan annan estradin muille. Liittykää joukkoihin, menkää liittokokoukseen, antakaa tukenne sellaisille henkilöille, jotka tosissaan puhuvat koko korkeakoulukentästä ja ajavat niin ammattikorkeakoulu- kuin myös yliopisto-opiskelijoiden asiaa. Ajatelkaa omilla aivoillanne, ja tehkää valinnat niiden asioiden puolesta jotka tukevat aatettanne. Ja muistakaa, että sivistystä löytyy niin koko korkeakoulukentältä kuin myös kansan joukosta. Muistakaa kenelle ja kenen suulla te puhutte niin sosialidemokraatteina, opiskelijoina kuin myös vaikuttajina. Näillä sanoilla minä toivotan onnea niin SONKille, menneille, nykyiselle sekä tulevalle liittohallituksille ja muistutan uudelleen, että asiat tappelevat eivät ihmiset. Kaikkeen sanomaani annan vastauksen kysyttäessä ja keskustelen mielelläni. Kiitos ja näkemiin.

torstai 19. heinäkuuta 2012

North-Priden tuoksu

Tällaisina päivinä menetän taas uskoni ihmisiin. Syynä siihen on tänään se, että muutamat satunnaiset ihmiset kokevat hävyttömästi oikeutenaan käydä toisten kimppuun aatteensa huumaamana. Huomaan, että sanani voisivat koskettaa mitä tahansa ryhmää, jolla on vahva usko itseensä ja siihen mistä he puhuvat. Mutta pointti onkin siinä, että nämä moninaiset ryhmät valitsevat eri reitit tuoda esille toiveensa, tavoitteensa ja mielipiteensä. Tänään joku toi argumenttinsa esille kaasuttamalla.

North Pride -tapahtuma koki tänään saman järkytyksen kuin Helsingissä järjestetty tapahtuma muutama vuosi sitten. Tänä kesänä kulkueessa juhliessa, edellisenä kesänä koettu karmaiseva kokemus oli omalla tavallaan läsnä. Pieni pohdinta takaraivossa sai katsomaan ympärillensä hieman tarkemmin. Kaikesta Pride-juhlijoiden kokemasta huolimatta, en osannut arvata, että tuntematon hyökkääjä iskisi Oulun Setan järjestämään North Pride -tapahtumaan kaasusumuttimella.

Uutisoinnit kertovat Oulun poliisin arvioivan suuren osan tilaisuudessa olleista 30-40 ihmisestä altistuneen kaasulle, joka ei ollut pippurisumute. Oulun poliisi tutkii tapahtunutta pahoinpitelynä.

Seksuaalisuuden ja sukupuolten moninaisuuden juhlinta on vain pieni näkyvä osa hlbt-kulttuuria. Ja tällainen käytös saa minut miettimään: pitääkö minun pysyä itsenäni, ja ottaa seksuaasuuteeni liittyvä aihe esille kun se on tilanteessa soveliasta tai näen itse tarpeellisena tuoda seikan esille. Vai onko aika mennä takaisin kaappiin? Toivoa ettei kukaan huomaa ja säästyä ulkomaailman väkivallalta.

Itselleni tyypilliseen tapaan taidan kuitenkin ottaa sateenkaari-lippuni esille. Laitan sen paraatipaikalle pihalle, ja odotan koska ensimmäinen kivi lentää ikkunaani. Näinkin pienellä paikkakunnalla, jossa elän, ei tekijää saada varmaankaan koskaan kiinni. Mutta rikkinäinen ikkuna lienee pieni hinta siitä, että saan olla mitä olen. Ja voin vain toivoa, että koskemattomuuteni säilyy siitä edespäin.

Me kaikki ansaitsemme olla sitä mitä olemme, ja elää elämäämme onnellisina rakastaen ketä rakastamme. Millaisella tuoksulla sen ilmaisisi koko maailmalle?

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Loukkaantuminen on sallittua

Moni tuttavani kirjoittaa hapuilevan tekstinsä alkuun varoituksen siitä, kuinka heidän tekstinsä voi loukata jotakuta herkeämpää lukijaa. Vastuu siirretään selkeästi ennen argumentoinnin alkua jo lukijalle, joka pahimmillaan ei tunne kirjoittajaa, saatikka tajua hänen satiiriansa tai ymmärrä laisinkaan esitetyn pohdinnan tarkoitusta. Pahimmillaan hän loukkantuu. Oma vika - sinähän varoitit. Ja nyt taas minä toivon todellakin että joku loukkaantuu, toinen ottaa itseensä ja kolmas kenties löytää sanoistani lohdutusta.

Viime päivät olemme pohtineet mediassa onko tätä Enkeli-Elisaa olemassa. Ollakko vai eikö olla? Siinäpä vasta on vihon viimeinen kysymys, johon kirjailija Minttu Vettenterä halusi vastata. Tätä asiaa on turha pureskella sen enempää vaan voinemme tässä tilanteessa todeta, että sikäli tyttö oli oikeasti olemassa, ja kaikki nämä sattumukset ovat osuneet universumissamme kohdalleen, on kerrankin jotain tapahtunut oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Jos tilanne taas on Se, ettei kyseenosaista tyttöä ole ollutkaan, ja todisteet todetaan noloiksi yritelmiksi, voin vain sanoa: häpeä Minttu. On tuhmaa keksiä fiktionaalisia hahmoja ja sen jälkeen vannoa hänen olemassa oloaan, kumartaakseen aatetta tai myyntilukuja.

Mutta loppujen lopuksi, huolimatta siitä onko Minttu Vettenperä tehnyt oikein vai väärin on Enkeli-Elisa (myöh. Elisa) olemassa. Ei vain aivan niin kuin ajattelee ensimmäisenä.

Hän on jokaisen koulukiusatun varjo, hän on se hetki kun joku painaa terän viileän reunan ihoonsa tunteaksensa sellaista kipua, jonka hän pystyy hallitsemaan. Hän on se, joka haluaa lopettaa kaiken ja laskee kotonaan pillereitä. Elisa on näiden ihmisten varjo. Onko sillä merkitystä jos hän on fiktiivinen? Katoaako ongelma johonkin?

Kenen syy se sitten on, kun kiusattu haluaa tappaa itsensä? Tai turruttaa kipuaan lääkkeillä? Kenties kiusattu löytää ainoan keinonsa päästä pois piinaavasta tilanteesta siirtymällä vihollisten joukkoon, jolloin hän ikään kuin menettää statuksensa kokea sääliä kiusattuna. Kiusaaminen on mutkikas asia jo siinäkin suhteessa, ettei kiusaaminen aina jää koulun pihalle. Se seuraa kotimatkat, tulee leikkipuistoon ja vainoaa kunnes saa kiusatun pelkäävän varjonkin laittamaan päänsä puskaan. Puskassa katseeseen vastaa kiusatun ja kiusaajan vanhemmat, koulun opettajat, rehtori ja "suuriherra" joka päättää rahoituksesta, niin valtakunnallisella kuin kunnallisella tasolla sekä tientallaaja joka on kuin kuka tahansa meistä. Siellä ovat ne kaikki, joiden pitäisi katsoa peiliin välttelemässä toistensa katseita.

Kiusattu menee kotiin. Hyvällä onnella hänestä kasvaa ihminen, joka tervehtii naapureitaan, käy töissä ja nauttii vapaa-ajallaan useista harrastuksista. Joskus hän muistelee kouluaikoja. Juo vähän viiniä ja uskaltautuu puhumaan aiheesta. Yllättäen ympärillä on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja ovat ehkä kokeneet saman. "Mitäs siitä? Kuka niitä muistelee?" huudahtaa yksi aiheeseen kyllästynyt. Pöytä hiljenee ja aikanaan niin kiusaantunut hiljaisuus kuin myös ilta loppuu. Kiusattu menee kotiinsa ja muistelee lämmöllä sitä yhtä iltapäivää, kun ohikulkija tuli ja keskeytti kotimatkalla tapahtuneen hyökkäyksen. Pojat olivat retuuttaneet hänen reppuaan ja yrittäneet viedä sen häneltä. Yhtäkkiä joku tarttui poikia harteista. Pitkä mies oli kiusatulle ja kiusaajilleen tuntematon. Tuntemattomaksi jäänyt mies huolehti, että kiusattu oli kunnossa ja lähetti tämän kotiin huolehtien, että kaikille osapuolille jäi hänen yhteystietonsa jatkokeskustelua varten. Minun silmissäni tämä mies on sankari. Pieneksi koettu teko on saattanut toimia lumipallo efektin omaisesti positiiviseen suuntaan.

Mutta entäs se toinen kiusattu, joka oli kyllästynyt aiheeseen? Ehkäpä hän meni kotiin, otti masennuslääkkeensä seuraavana aamuna tunnontarkasti, mietti päivän mittaan onko millään merkitystä. Seuraava terapia-aika on kesälomien takia kuukausien kuluttua, eikä ahdistuneesta mielestä ole halukas soittamaan 24h auttavaan puhelimeen. Kuka sielläkin vastaa? Mitä se tietää minusta? Uni on halpaa lääkettä ja ikuinen uni houkutteleva ajatus, koska unissaan masentunut, kehonkuvansa menettänyt ja itseään inhoava kiusattu ei ajattele ettei hän enää koskaan kelpaa kenellekään. Unessa häntä ei tökitä, ei tönitä, sanota rumaksi, haukuta läskiksi lehmäksi ja anneta ymmärtää ettei kukaan ikinä koskaan tule haluamaan häntä. Siunattu hiljainen uni.

Mikä on vastaus tähän ongelmaan? Mikä sallii sen ettei kenellekkään enää käy näin ainakaan koulukiusaamisen vuoksi? Kenties yhteisöllisyys, kiusaamistilanteen keskeyttäminen, kiusatun omanarvontunnon palauttaminen sekä terapia. Maailma loukkaa, se on aivan varma, eikä ketään voi suojella loukkaantumiselta. Kyse lienee siitä millaisen tuen yksilö tarvitsee siinä tilanteessa. Yksi ottaa käden ojennuksen vastaan, toinen ilmoittaa kimakasti nousevansa itse. Kolmas kerää itseään kasaan ja häpeillen pelkää käden ojentajan tönäisevän hänet uudelleen maahan. Hän ja minä kuljemme tässä maailmassa Elisan varjon kanssa. Ja voin sanoa, etten edelleenkään ensi tapaamisella luota kehenkään. En edes sinuun, joka olet liittynyt sosiaalisessa mediassa ryhmään, joka tukee koulukiusattuja. Yksi tykkäys on eri asia kuin mennä keskeyttämään kiusaamistilanne ja hoitaa se kunnialla loppuun. Se on myös eri asia, kuin myöntää tosi paikan edessä, että kyllä - se oli sinun oma lapsesi, joka murensi minun minäkuvaani yhdeksän vuoden ajan.

Kaipaan maailmaani enemmän sankareita. Se antaa syytä elää.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Yhteisöllisyyden irvikuvasta kohti kampusta

Sanoin aikanaan Kymenlaakson ammattikorkeakoulun kampuksen avajaislehdessä seuraavat sanat: Kasarminmäki nousee puheissa jalustalle, jonka arvo tuntuu olevan mittaamaton rahassa. Pelkästään uusilla rakennuksilla ja arvokkailla tiloilla ei kuitenkaan kuljeta pitkälle. Vuosien saatossa todellisen Kasarminmäen kampuksen tulee rakentamaan yhteishenki. Nyt mieleni tekee sanoa: Minähän sanoin.

Vuodesta 2010 olen seurannut Kasarminmäen kampuksen yhteisöllisyyden kasvua. Olen ilahtunut ja harmistunut seuratessani opiskelijoiden yhteistyön kehittymistä sekä rakoilua. Kuvitellut raja-aidat siirtyvät, katoavat ja kasvavat riippuen yksilöistä. Yhteistyö syntyy kohtaamisesta, ja todellinen yhteisöllisyys on kehittynyt peräkkäisten kohtaamisten kautta ja tulee jatkumaan hyvänä perinteensiirtona. Suhteiden luomisessa kannattaa edelleen olla pitkäjänteinen ja kärsivällinen. Vastavuoroisilla palveluksilla ja yhteisillä hankkeilla luomme elinvoimaisen kampuksen, jolla tuotetaan kokonaisvaltainen simulaatio tuotteen luomisesta todellisiin tarpeisiin.

Mutta yhteishengen luominen ei ole kiinni ainoastaan opiskelijoista, vaan tässä työssä ovat mukana hartiavoimin niin opettajat kuin muu henkilökunta. Vanhojen typerien toimialojen välisten kaunojen on aika jäädä, opettajien on laskeuduttava opiskelijoiden pariin ja unohdettava se vanhanaikainen sekä kulunut henki, joka on vallinnut opettajan ja opiskelijan välisessä suhteessa. Yksilöiden on aika puhaltaa samaan hiileen ja rikkoa raja-aitoja välillään. Tulla hieman lähemmäs toisiaan ja antaa mahdollisuus keskustelulle.

Mitäpä jos joku haluaakin eristäytyä? Onko se vain haaste yhteisöllisyydelle vai onnistuuko yksi tekijä muuttamaan kokoaisen työporukan hengen? Tällaista tilannetta saattaa kärjistää yksilöllisyyden korostaminen, ja yht'äkkinen yhteisöllisyyden väheneminen voi lisätä monien yksinäisyyden tunnetta joukon keskellä. Tällöin psyykkinen sopeutumiskyky on kaikilla koetuksella. Aitoa yhteisöllisyyttä ei synny tiili ja betonirakenteiden rinnalle niin kauan kuin yksilöt ovat sitä vastaan.

Kuinka moni lukija nostaa käden rinnalleen ja sanoi mielessään, ettei hän ikinä seiso tai tule seisomaan yhteisöllisyyden tiellä? Laske kätesi hetkeksi ja kuuntele tämä: tällä viikolla Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa henkilökunnan jäsenet kokivat yksityisyytensä tulleen loukatuksi. Opiskelijat olivat astuneet henkilökunnalle tarkoitettuun taukotilaan ja käyttäneet tilan jääkaappia sekä mikroaaltouunia lounaansa nauttimiseen. Tapahtuneen jälkeen henkilökunnan puolella kävi kuhina ja tuumasta tartuttiin toimeen: tehtiin valitus, jolla turvattiin omalle rauhalle tarkoitettu tila ja hetki. Missään vaiheessa henkilökunnan jäsenet eivät pohtineet missä roolissa nuoret olivat kyseenosaisissa tiloissa, eivätkä kysyneet. Mutta minäpä kerron: kyse oli tiimistä, joka on kerätty kasaan luomaan uutta konseptia Kymenlaakson ammattikorkeakoululle. Toimimaan harjoittelijoina innovatiivisena osana ammattikorkeakoulun tulevaisuutta. Mikäli olen itse ymmärtänyt, niin harjoittelija toimii yrityksessä työntekijänä ja on oikeutettu täten käyttämään samoja taukotiloja kuin muukin henkilökunta? Oli kyse ammattikorkeakoulusta tai jostain muusta organisaatiosta.

Miltä nyt tuntuu? Onko yhteisöllisyydellä liian karvas hinta? Pitääkö meidän edelleen luoda hierarkian haavekuvia vai todeta kylmästi, että on aika luopua mokomista? Oma aika on kallista, sitä voinee mitata kullassa tai muussa arvometallissa, mutta missä vaiheessa se menee työyhteisössä yhteisen edun edelle? Toivoisin että Kymenlaakson ammattikorkeakoulussa tämä otettaisiin asialliseksi ja rakentavaksi puheenaiheeksi niin hallinnossa, henkilökunnan kesken ja opiskelijoiden tai opiskelijoiden edustajien kanssa. Minua saa tulla nykäisemään hihasta mikäli aiheesta kiinnostaa keskustella fiksusti ja aikuisille sopivalla tavalla. Jätetään ne turhan päiväiset kahvipöytämuminat ja nakkikioskirähinät sinne minne ne kuuluu: kampuksen ulkopuolelle.

Mä olen niin helvetin köyhä

Köyhyys on valheellista, se on henkilökohtaista ja mitattavissa. Nämä asiat minä olen oppinut. Olen myös oppinut millainen olen nälkäisenä ja kuinka hävettävää on myöntää ettei minulle ole varaa hankkia niitä perustarpeita, joita ihmisillä on. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että olisin muuttamassa sillan alle asumaan, vaikkakin olen joutunut luopumaan elämässäni niistä tietyistä elementeistä, joiden kuvittelin olevan itsestäänselvyyksiä. Köyhyyteni ei ole vielä kokenut lopullista pohjaansa ja osaan vain odottaa sitä. Joku sanoo tässä vaiheessa huolettomasti mielessään, että kyse on huonosta taloudenpidosta. En sanoisi niinkään. Kyse on ollut valinnoista, joita olen tehnyt tunteaksi itseni onnellisemmaksi - vaikkakin se on tarkoittanut omalla tavallaan heittäytymistä tuntemattomaan ja siihen tilanteeseen ettei talous ole niin vakaa kuin ennen. Eteenpäin ja ajanhengessä pysyäkseen on tehtävä muutoksia.

Minä opiskelen.

Voisin kirjoittaa kannustavan tekstin uuden oppimisesta, opiskelun antamista iloista, yhteistyöstä jota olen tehnyt monien tahojen kanssa, mutta minä en voi. Minulla on nälkä.

Kun sinä menet lounaalle, minä pohdin riittääkö bensa kotiin asti. Pakkasessa on vielä jotain. Niinä hetkinä kaikki palaverit, tapaamiset, tekemäni valinnat turvatakseni tulevaisuuden urani, ansaitut opintopisteet, opintotuet ovat jo menneet ja jään pohtimaan: Millä tavalla opiskelijat palkitaan? Opiskelijan palkka on kokopäiväisestä opiskelusta saatava opintotuki. Toimeentulomme rakentuu yksilöllisesti opintorahasta, asumislisästä sekä ansiotyöstä tai opintolainasta. Toistan itseäni ja monia muita sanoessani tämän: Ei voi olla todellista, että opiskelijat ovat Suomessa ainoa väestöryhmä, joka joutuu ottamaan lainaa elämiseen. Nuorisotyöttömyyden ollessa edelleen jatkuvassa kasvussa, ei meidänkään ammattikorkeakoulustamme valmistuva voi enää yhtä varmasti luottaa pystyvänsä maksamaan opintolainaa takaisin, niin kuin muutama vuosikymmen sitten.

Riittävä opintotuki loisi entistä useammalle opiskelijalle mahdollisuuden meidänkin ammattikorkeakoulussamme keskittyä päätoimisemmin opiskeluihin, lyhentäisi valmistumisaikoja ja olisi kansantaloudellisesti kustannustehokasta. Opintojen ohjaus ei ole ainoa, vaikkakin tehokas keino, työurien pidentämiseen. Opiskelijoiden elämää ei voi enää vain paikkailla, vaan on tehtävä huomattavia muutoksia. Opiskelijat ovat merkityksellisiä ja meihin kannattaa panostaa.

Panostaminen ei ole se tunne, joka käy mielessäni kun pohdin mistä voisin luopua ja mitä myydä? Tavara menettää merkityksensä, hinnat sumenevat, pienellä paikkakunnalla miettii missä voi dyykata ilman että seuraavana vuonna olet hakemassa työtä samaisesta yrityksestä. Köyhyys on sanoinkuvaamatonta, se on sanahelinää, se on pahempaa kuin tämä mitä tunnen. Se on kirjeitä perintötoimistosta, se on kirjaston ilmaisten koneiden aukioloaikoja. Se on turhan tärkeää ylpeyttä olla pyytämättä apua silloin kun sitä tarvitsee. Se on muuttuva käsite muuttuvassa maailmassa. Mutta koskaan se ei ole todellisempaa kuin sinä hetkenä, kun itket nälkääsi.

Nyt se on myös julkista. Se on internetissä.

torstai 22. maaliskuuta 2012

Naimisiin elämäni naisen kanssa?

Se on huumaavaa, se on koskettavaa, repivää, tunteikasta ja aika ajoittain arkista. Se on myös sitoutumista. Puhun nyt siis rakkaudesta.

Kuuntelin eilen lähetekeskustelua, jossa käsiteltiin avioliittolain muuttamista. Väittelyn aikana tunteeni kulkivat odottamattoman kiihkeästi ääripäästä toiseen. Ministeri Stubb/kok, kansanedustajat Huovinen/sd, Männistö/kok, Tynkkynen/vihr ja Modig/vas pitivät erinomaisia, koskettavia ja asiallisia puheenvuoroja keskustelun aikana. Taputin käsiäni yhteen ammattikorkeakoulumme atk-luokassa, kun Ministeri Stubb aloitti keskustelun sanomalla, ettei ole mitään syytä olla tekemättä lakimuutosta, joka ei ole keneltäkään pois. Kiitos heille kaikille lakialoitteen eteen tekemästään työstä.

Mutta kun kuljetaan tunteissa ääripäästä toiseen ja käydään keskustelua, ei voida välttää myös sopimattomia sanoja. Osa Perussuomalaisten puheenvuoroista sai minut miettimään kuvittelevatko nämä kansanedustajat todellakin, että olen menettänyt täysin kykyni rationaaliseen ajatteluun? Minkä ihmeen takia minä haluaisin mennä naimisiin oman äitini kanssa, koska haluan avioitua samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa? En myöskään ole ostamassa lasta kaupasta. Paha olo repi sisintäni; millainen ihmishirviö minä muka olen? Pohjamutia keskustelussa siis ruopivat kansanedustajat James Hirvisaari /ps sekä Lea Mäkipää/ps.

Tasa-arvoinen avioliitto tarkoittaa minulle sitä, ettei avioliittoa määriteltäisi vain miehen ja naisen väliseksi liitoksi. ”Laki antaisi samaa sukupuolta oleville pareille mahdollisuuden avioitua ja poistaisi näin osaltaan monia kummallisia tilanteita, joihin laki rekisteröidyistä parisuhteista on johtanut.” Lain vaikutukset voi käydä katsomassa Toivottulapsi.com blogista, jossa asia on esitelty erinomaisesti.

Avioliitto ja rakkaus eivät ole minulle vitsi, vaan arkea sekä sitoutumista parisuhteeseen ja perheen kasvattamiseen (vaikkakaan lisääntyminen ei ole millään tavalla avioliiton määritelmä). Se on minun tapani sanoa läheisimmälleni sekä yhteiskunnalle, että me puhallamme yhteen hiileen. Tahdon saada ja antaa kaikille yhdenvertaisen mahdollisuuden, jossa samaa sukupuolta olevat parit olisivat lain edessä samassa asemassa kuin eri sukupuolta olevat avioliiton solmivat parit.

Mikään historiallinen, kulttuurillinen tai teologinen jäänne ei saa minua muuttamaan mieltäni. Lakialoitteessa ei haluta muutoksia kirkon vihkioikeuteen, ja mielestäni kirkolla on edelleen oikeus tehdä päätöksensä haluavatko he vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vai eivät. Toivon siis samaa kuin kansanedustaja Anni Sinnemäki.

Tämän päivän lähetekeskustelun jälkeen aloite siirtyy lakivaliokunnan käsittelyyn. Toivon että järki ja yhdenvertaisuuden arvostus voittavat lakivaliokunnassa ja että koko eduskunta pääsee hyväksymään tasa-arvoisen avioliiton vielä tämän vuoden aikana.

Toivon että paikalle äänestykseen tulee ennakkoluuloton ja terve järki, joka ymmärtää etteivät aikeeni ole rikollisia, ahneita tai täysin ymmärtämättömiä. Jonain päivänä minä olen rakastunut ja haluan sitoutua.


Kuva sivulta http://stoplgbtqahate.tumblr.com/page/3

lauantai 21. tammikuuta 2012

Presidenttipeli pelleilyä

Minun ehdokkaani on parempi kuin sinun ehdokkaasi” argumentointi tuntuu yleistyvän mitä lähemmäs vaalipäivää päästään. Punatukkaisen yksilön sisintä riepoo. Onko vika minussa vai muissa kanssa kansalaisissa? Minkä vuoksi tämä argumentointi hermostuttaa minua niin kovasti? Vastaus löytyy lähempää kuin arvaankaan; puhelimestani. Minulla on suurenmoisen ärsyttävä tapa läheisieni mukaan vilkaista sosiaalisia medioita, kun sallin siihen itselleni luvan. Mitä se nyt tarkoittaakaan; televisio-ohjelmien mainoskatkoilla, julkisien kulkuneuvojen kyydissä, toisen selatessa vaaterekkejä kaupassa tai nukuttaessa lasta ja niin edelleen. Pienikin vapaa hetki ja lukitus auki luurista. Sosiaalinen media puskee välittömästi silmille poliittisesti aktiivisten kansalaisten hehkutusta omasta ehdokkaastaan, toisen ehdokkaan saivartelua tai linkkien jakamista. Olen siis koko ajan tasoltaan yhä enemmän välttäväksi laskettavan argumentoinnin uhrina. Ei ihme, että muutamat kaverit ovat blokanneet kavereita pois vaalien ajaksi. Toisaalta itse koen sen liian jyrkäksi toimenpiteeksi.

Vaalityö on mukavaa, vaikkakaan tällä kertaa en päässyt mukaan samalla tavalla kuin aiemmin. Henkilökohtaiset syyt, joilla ei ole mitään tekemistä puolueeni asettaman ehdokkaan kanssa (mutta eipä nyt aleta tässä kehuskelemaan omaa ehdokasta). Vaalityö antaa omanlaistaan tyydytystä, vaikka itse työ ei ole aina herkkua. Ei kukaan normaalisti seisoisi lumessa ja tuiskussa jakamassa vaalilehtisiä, kahvia, makkaraa taikka soppatykin antimien lisäksi ajatuksiaan ja aatteitaan, ellei siitä saisi uskomattoman hyvän mielen. Euforisessa mielentilassaan nämä vaalityöläiset sitten jakavat kuviaan sosiaaliseen mediaan ja odottavat puoluetovereiltaan suitsutusta. Auta armias, jos joku muu sinne laittaa edes huumorimielessä kommentin, joka ei olekaan tyyliä ”Meidän ehdokas on vaan niin paras!” ”Tosi paljon tsemppiä loppurutistukseen!” ”Wou, siis kävikö siellä teltalla niin paljon porukkaa? Ihquu!”. Yht’äkkiä hyvän mielen lähettiläästä syntyy peto, joka puolustaa ehdokastaan ja työtään tulta syösten. Jos homma alkaa mennä niin raskaaksi, ettei pientä huumoria ymmärrä, niin miksipä et ottaisi duunista pientä lomaa?

Vaalivalvojaiset ovat tämän viikon huippu. Sosiaalinen media huutaa tuolloin hoosiannaa ja minun itseni on tehtävä päätös, jätänkö tuolloin Twitter, Google+ ja Facebook-tilini rauhaan vai annanko somen laulaa. Toisaalta, tuskinpa argumentointi on parantunut siihen mennessä, ja päivitykset täyttyvät kannustuksista äänestää juuri sitä numeroa. Itse toivon, että jokainen vaalityöntekijä ottaa kaiken irti vaalivalvojaisista sillä toinen kierros saattaa odottaa kulman takana. Ehdokkaat ovat saaneet sanoa sanottavansa paneeleissa, sosiaalisissamedioissa, haastatteluissa jne. Loppujen lopuksi pelin lopputulos on heistä kiinni. Siitä huolimatta haluan toivottaa hyvää loppurutistusta puolueesta tai ehdokkaasta riippumatta! Odotan jo aikaa, kun tämä on ohi.

torstai 19. tammikuuta 2012

Lupaus on haave

Jälleen kerran: uusi vuosi, joka on täynnä tuoreita lupauksia. Miten on? Lupasitko tänä vuonna laihtua? Työstää vatsalihaksia? Valmistua? Löytää paremman työpaikan? Yleisluontoisesti kehittyä ihmisenä? Vai olitko yksi niitä ihmisiä, joka lupasi itselleen olla tekemättä yhtäkään turhan tärkeää lupausta ilotulitteiden loisteessa. Voi olla, että kuulut täten inhoamaani ihmisryhmään, siihen joka hymähtelee itseriittoisena vierestä, kun muut kiiltävin silmin vannovat että tämä uusi vuosi muuttaa kaiken. Anna muiden luvata itselleen vaikka kuu taivaalta. Ei siinä kaipaa ketään vierelleen sanomaan "ei siitä kuitenkaan mitään tule".

Kuka kaipaa kaveria maalaamaan piruja seinälle, kun itsellään on meneillään sisäinen riemu?

Itselläni on hyvin ristiriitaiset tunteet lupauksien suhteen. Toisaalta haluaisin aina tehdä niitä nenänpää punaisena, kuohuviinilasi kädessäni, pellon reunalla palellen, mutta toisaalta myönnän suoraan ettei tahdonvoimani kerta kaikkiaan riitä: ei vaan kiinnosta. Voisin tehdä lupauksia, mutta tuskinpa saisin niitä pidettyä. Miksi siis tehdä lupaus, jota ei aio pitää? Antaa olla. Jatkan koneen ääressä paasaamista ja lemmikkien ulkoiluttamista sen mukaan kun ehdin. Oma saamattomuuteni ei kuitenkaan ole mikään syy pilata muiden haaveita. Antaa ihmisten unelmoida. Unelmat ovat kivaa viihdettä, mutta ne ottavat kuitenkin kaverikseen pienen hippusen tahdonvoimaa. Miksipä emme tukisi toistemme haaveita, jos tilanteessa on todellisuuspohjaa ja tahdonvoimaa muutokseen löytyy. Kannustakaa kaveria. Kysykää onko hän asettanut välitavoitteita ja kuinka lupauksen pitäminen sujuu.

Sen sijaan jos alusta lähtien vaikuttaa siltä ettei lupauksen pitäminen kestänyt ilotulitteita pidempään, ehkä on parempi unohtaa koko asia ja muistaa että ystävä on tärkeämpi kuin turhamainen piikittely. Se oli ihan yhtä ankeaa siellä pellon reunallakin. Jos sait pidettyäsi suusi kiinni silloin, miksi aloittaa nyt? Loppujen lopuksi, hän teki sen lupauksen itselleen.