Loukkaantuminen on sallittua ja kiusaamisen on loputtava

Moni tuttavani kirjoittaa hapuilevan tekstinsä alkuun varoituksen siitä, kuinka heidän tekstinsä voi loukata jotakuta herkeämpää lukijaa. Vastuu siirretään selkeästi ennen argumentoinnin alkua jo lukijalle, joka pahimmillaan ei tunne kirjoittajaa, saatikka tajua hänen satiiriansa tai ymmärrä laisinkaan esitetyn pohdinnan tarkoitusta. Pahimmillaan hän loukkantuu. Oma vika - sinähän varoitit. Ja nyt taas minä toivon todellakin että joku loukkaantuu, ja kenties toinen löytää sanoistani lohdutusta.

Viime päivät olemme pohtineet mediassa onko tätä Enkeli-Elisaa olemassa. Ollakko vai eikö olla? Siinäpä vasta on vihon viimeinen kysymys, johon kirjailija Minttu Vettenterä halusi vastata. Tätä asiaa on turha pureskella sen enempää vaan voinemme tässä tilanteessa todeta, että sikäli tyttö oli oikeasti olemassa, ja kaikki nämä sattumukset ovat osuneet universumissamme kohdalleen, on kerrankin jotain tapahtunut oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Mutta loppujen lopuksi, huolimatta siitä onko Minttu Vettenperä tehnyt oikein vai väärin ja onko Enkeli-Elisa (myöh. Elisa) fyysisesti olemassa. Kenties on, muttei vain aivan niin kuin ajattelee ensimmäisenä. Hän on jokaisen koulukiusatun varjo, hän on se hetki kun joku painaa terän viileän reunan ihoonsa tunteaksensa sellaista kipua, jonka hän pystyy hallitsemaan. Hän on se, joka haluaa lopettaa kaiken ja laskee kotonaan pillereitä. Elisa on näiden ihmisten varjo. Onko sillä merkitystä jos hän on fiktiivinen? Katoaako ongelma johonkin?

Kenen syy se sitten on, kun kiusattu haluaa tappaa itsensä? Tai turruttaa kipuaan lääkkeillä? Kenties kiusattu löytää ainoan keinonsa päästä pois piinaavasta tilanteesta siirtymällä vihollisten joukkoon, jolloin hän ikään kuin menettää statuksensa kokea sääliä kiusattuna. Kiusaaminen on mutkikas asia jo siinäkin suhteessa, ettei kiusaaminen aina jää koulun pihalle. Se seuraa kotimatkat, tulee leikkipuistoon ja vainoaa kunnes saa kiusatun pelkäävän varjonkin laittamaan päänsä puskaan. Puskassa katseeseen vastaa kiusatun ja kiusaajan vanhemmat, koulun opettajat, rehtori ja "suuriherra" joka päättää rahoituksesta, niin valtakunnallisella kuin kunnallisella tasolla sekä tientallaaja joka on kuin kuka tahansa meistä. Siellä ovat ne kaikki, joiden pitäisi katsoa peiliin välttelemässä toistensa katseita.

Kiusattu menee kotiin. Hyvällä onnella hänestä kasvaa ihminen, joka tervehtii naapureitaan, käy töissä ja nauttii vapaa-ajallaan useista harrastuksista. Joskus hän muistelee kouluaikoja. Juo vähän viiniä ja uskaltautuu puhumaan aiheesta. Yllättäen ympärillä on ihmisiä, jotka ymmärtävät ja ovat ehkä kokeneet saman. "Mitäs siitä? Kuka niitä muistelee?" huudahtaa yksi aiheeseen kyllästynyt. Pöytä hiljenee ja aikanaan niin kiusaantunut hiljaisuus kuin myös ilta loppuu. Kiusattu menee kotiinsa ja muistelee lämmöllä sitä yhtä iltapäivää, kun ohikulkija tuli ja keskeytti kotimatkalla tapahtuneen hyökkäyksen. Pojat olivat retuuttaneet hänen reppuaan ja yrittäneet viedä sen häneltä. Yhtäkkiä joku tarttui poikia harteista. Pitkä mies oli kiusatulle ja kiusaajilleen tuntematon. Tuntemattomaksi jäänyt mies huolehti, että kiusattu oli kunnossa ja lähetti tämän kotiin huolehtien, että kaikille osapuolille jäi hänen yhteystietonsa jatkokeskustelua varten. Minun silmissäni tämä mies on sankari. Pieneksi koettu teko on saattanut toimia lumipallo efektin omaisesti positiiviseen suuntaan.

Mutta entäs se toinen kiusattu, joka oli kyllästynyt aiheeseen? Ehkäpä hän meni kotiin, otti masennuslääkkeensä seuraavana aamuna tunnontarkasti, mietti päivän mittaan onko millään merkitystä. Seuraava terapia-aika on kesälomien takia kuukausien kuluttua, eikä ahdistuneesta mielestä ole halukas soittamaan 24h auttavaan puhelimeen. Kuka sielläkin vastaa? Mitä se tietää minusta? Uni on halpaa lääkettä ja ikuinen uni houkutteleva ajatus, koska unissaan masentunut, kehonkuvansa menettänyt ja itseään inhoava kiusattu ei ajattele ettei hän enää koskaan kelpaa kenellekään. Unessa häntä ei tökitä, ei tönitä, sanota rumaksi, haukuta läskiksi lehmäksi ja anneta ymmärtää ettei kukaan ikinä koskaan tule haluamaan häntä. Siunattu hiljainen uni.

Mikä on vastaus tähän ongelmaan? Mikä sallii sen ettei kenellekkään enää käy näin ainakaan koulukiusaamisen vuoksi? Kenties yhteisöllisyys, kiusaamistilanteen keskeyttäminen, kiusatun omanarvontunnon palauttaminen sekä terapia. Maailma loukkaa, se on aivan varma, eikä ketään voi suojella loukkaantumiselta. Kyse lienee siitä millaisen tuen yksilö tarvitsee siinä tilanteessa. Yksi ottaa käden ojennuksen vastaan, toinen ilmoittaa kimakasti nousevansa itse. Kolmas kerää itseään kasaan ja häpeillen pelkää käden ojentajan tönäisevän hänet uudelleen maahan. 

Kaipaan maailmaani enemmän sankareita. Se antaa syytä elää.

Kommentit

Suositut tekstit