torstai 29. elokuuta 2013

Vanha teksti: Rakas Marabou, kirjoitan sinulle ensimmäistä kertaa.

Julkaistu 1.2.2012 Ketoosin alla blogissa


Aikanaan suklaa oli minulle samanlainen intohimo kuin leipäkin. Jos ihminen saisi elää valkoisella leivällä ja suklaalevitteellä tuntematta huonoa oloa niin henkisesti kuin fyysisestikin, en olisi kaivannut mitään muuta mukaani autiolle saarelle. Siirryttyäni vähähiilihydraattiselle ruokavaliolle jouduin jättämään hyvästit lempisuklaalleni: Maraboun maitosuklaalle. Herkkiä jäähyväisiä jätettiin monesti kaupan kassan läheisyydessä. Välillä vanha suola alkoi janottamaan, mutta tilanteesta selvittiin osoittamalla esitettyä välinpitämättömyyttä. Muutaman kerran kohtaamisesta selvittiin huonommin, tarttuen intohimoiseen hetkeen kuin viimeiseen. Saatoin antaa suussani sulaa yhden ainoan palan tuota syntisen pehmeää makua, kun taas toisella kerralla tartuin kokonaiseen levyyn ja pidin sen itselläni. Tästä on menty paljon eteenpäin. Nykyään vilkaisen kaupan tiskeillä maitosuklaalevyjä ja muita Maraboun mahtavia makuja, mutta sen suuremmin ajattelematta siirryn maitosuklaasta tummempaan. Alkuun tummasuklaa maistui suuhuni liian karvaalta, mutta tänä päivänä en syö alle 70% suklaata, koska kaikki muut maistuvat aivan liian makealle. Makuaisti muuttuu ja kehittyy. Mutta tietyssä suhteessa makuni on säilynyt ennallaan; nautin edelleen mieluiten Maraboun suklaita. En osaa selittää miksi, enkä ole koskaan järjestänyt suklaamaistajaisia selittääkseni tätä.

Muutama ryppy rakkaudessamme on. Ikävä kyllä Maraboun tummia Premium suklaita on saatavillani paljon vähemmän kuin konserni itse uskookaan. Marabou on siis tuottanut kuluttajien saataville monia erilaisia makuja, mutta maalla asuva kansalainen ei ole näiden makujen tavoitettavissa. Mille maistuukaan merisuola-pekaaninpähkinäsuklaa tai 86% suklaa? Premium minttusuklaa on ehdoton suosikkini, mutta on vain arvailun varassa onko sitäkään saatavilla. Suklaavarastoja on siis suunnitelmallisesti kasvatettava, kun menen suurempaan kaupunkiin kaupoille ja voin vain toivoa, että saatavilla olisi uusia makuja. Eivätkö kaupat tilaa näitä erikoisempia makuja, kun myynti ei ole käynyt odotetusti vai menevätkö erikoisimmat maut aina kaupaksi kuin kuumille kiville ennen kuin itse ehdin paikalle? Lähikauppojeni myyjät eivät aio täyttää hyllyjään näillä erikoissuklailla, niin kauan kun Aarre arkku-karkkipussit menevät kaupaksi.

Marabou myös kuvittelee, että tottumukseni suklaan syönnissä on muuttunut arkisemmasta herkuttelusta hienostuneemmaksi. Ensi alkuun suhteeni tummaan suklaaseen oli samanlainen kuin maitosuklaaseenkin: yhdestä palasta saatettiin karata kokonaiseen levylliseen tätä tummaa herkkua. (Nykyään osaan hillitä tämänkin ja syön sen määrän mitä ruokavalioni sallii.) Mentyään metsään jo kahdessa asiassa, Maraboulla on omasta mielestään selkeä käsitys siitä, missä minä syön suklaani; hienostelevan tyynesti kahvikupillisen ääressä kenties turhan tärkeän ystäväni seurassa. Tassit kilahtelevat, kun laskemme tyynesti kuppimme alas ja puraisemme suklaapalasen reunaa varovaisesti. Tai niin heidän nettisivunsa viestittävät minulle. Marabou kai toivoo, että olen järjestänyt hyville ystävilleni suklaamaistajaiset, ja me naurame heleästi tumman suklaan ääressä. Oikeasti? Luuletteko te niin? Jos minä aiemmin en halunnut jakaa levyäni, miksi tekisin niin nyt? Istahdan illalla sohvalle nappaan suklaata ja katson lempiohjelmaani. Yritän saada aikaiseksi sen saman kotoisan lämmöntunteen, jonka sain maitosuklaasta. Antaa nauhotettujen naurujen siivittää iltaani eteenpäin.

Maraboulla menee markkinoinnissa siis metsään, vaikka joku möi heille suurella rahalla idean sademetsästä. Premium suklaa on muuttunut minulle tunnetasolla ajan myötä kaukaisemmaksi, kalliimmaksi ja turhan tärkeäksi. Ja mitä se viestittää konsernille, jonka uskollinen asiakas tämä vähähiilihydraattista ruokavaliota noudattava opiskelija on ollut. Katsotaan. Lähetän nimittäin tämän blogitekstin heille linkkinä ja odotan mielenkiinnolla minkälaisen vastauksen saan heiltä. Toivottavasti he sallivat vastauksen julkistamisen.

Vanha teksti: Syö leipää kurja

Julkaistu 20.1.2012 Ketoosin alla blogissa

Teksti sisältää houkutuksia, en suosittele lukemaan jos taistelet juuri leivän himoa vastaan.

Vaaleaa paahdettua paahtoleipää margariinilla, ranskanleipä maksamakkaralla, bruschetta, itse tehty ciapatta, tuore maalaisleipä rapealla kuorella... Jos sinulla on vaalea leipää, olen orjasi. Tai olin.

10 000 vuotta sitten ihminen alkoi viljellä maata. Hiilihydraattien määrä kasvoi väistämättä viljojen, riisin ja maissin tullessa osaksi ruokavaliotamme. Matkan varrella nykypäivään ruokavalioomme tuli 1600-luvulla peruna, joka edelleen on tärkeä osa suomalaisten päivittäistä ruokavaliota. Siitä huolimatta terveytemme ei kohentunut. Lopulta tuloksena oli yksilö: kaksikymppinen ylipainoinen nainen, joka himoitsi vaaleaa viljaa, mutta valitsi siitä huolimatta ruisleivän yhä useammin. Tottelin terveysviranomaisten suosituksia nauttia 55-60% hiilihydraatteja päivittäisestä energiatarpeestani ja muistelin ruokalan seinällä ollutta auringon haalistamaa julistetta lautasmallista. Enkä tuntenut itseäni sen terveemmäksi. Vyötäron tilanne vain paheni, kun löin hynttyyt yhteen tyypin kanssa, jonka perheessä periaatteena oli, että jokainen ateria sisältää leipää sekä keitettyjä perunoita.

Usealle aloittelevalle karpille on hankalaa luopua leivästä, ihan niin kuin oli minullekin. Sen vuoksi leivomme usein itse leipää tai siihen verrattavia tuotteita (selitän pian tämän termin). Minulla on itsellänikin lempireseptejä, jotka sisältävät aika lailla juustoa, kananmunia, mantelijauhetta, vehnäleseitä sekä psylliumjauhetta. Nämä leivät ovat hyviä, vaikka ensimmäisellä kerralla ne maistuivat suuhun aika jännittävälle. Ainoa mitä olen jäänyt kaipaamaan on leivän tuntu. Se mille pureskeltava leipä tuntuu suussa. Sitä ei itse asiassa tule ajatelleeksi, kun leipää syö päivittäin. Sen vuoksi käytän termiä leipään verrattavia tuotteita. Haaveistani tuli totta, kun karppaajien saataville tuli vähähiilihydraattisia leipiä. Ne saattoi tilata ensi alkuun ulkomailta, mutta suoraan sanottuna minulla ei ollut varaa moiseen. Karppinen leivän tullessa kauppoihin olin kokeilun halusta innoissani ja ostin tarjouksessa ollutta uutuutta pakastimeen. Odotukset olivat korkealla, kun sulatin ensimmäiset viipaleet. "Klonk" kalahti korviini, kun pudotin leipäpalan lautaselle sulamaan seuraavaa aamua varten. Katselin tuota ruokavalioni uutuutta valkealla leipälautasella. Kuinka pieni... Karppinen ruispalan viipale painaa 25g ja seuraavalle aamulla luvassa oli siis leipää 50g verran. Vertaillakseni uutta ja vanhaa ruokavaliotani haluan esitellä pientä faktaa otetaan vertailtavaksi Vaasan ruispala. Yksi viipale painaa hieman päälle 27g ja yhden ruispalan kokonais painoksi tulee siis 55g. Viipaleiden koko ero on huomattava siihen verrattuna, että gramma koko on lähes sama. Aamulla pienelle Karppinen viipaleelle ei sovi paistettu kananmuna, vaan joudun jättämään osan kananmunasta lautaselle (hyvin pieni vaiva), kun taas toiselle henkilölle valmistetussa aamupalassa Vaasan ruispala on yliveto tässä suhteessa. Itse Karppinen leipä maistuu hyvälle ja tuntuma on oikea. Ei paha.

Mutta mitä ihmettä? Karppinen viipale sisältää hiilihydraatteja 4 g HH. Aamiaisen hiilihydraateista 8g tulee ainoastaan leivästä. Yhdessä viipaleessa Ruispaloja on hiilihydraatteja noin 12g. Ei kovinkaan suuri ero, ottaen huomioon että Karppinen viipaleet ovat aika pieniä, vaikkakin täyttäviä.

Lopputulos: sikäli mikäli en olisi huomattavan tarkka hiilihydraateistani (eli söisin yli 20g HH/päivässä) saattaisin vaihtaa Karppiset tavalliseen Ruispala-viipaleeseen. Proteiineissa Karppinen voittaa karvan verran, mutta ei tarpeeksi mikäli vaakakupissa painaa leivän saatavuus, taloudelliset seikat ja se että taloudessa toinen syö Ruispaloja. Mutta siihen asti kunnes näin on, pysyn Karppisen puolella - aina silloin kun en itse jaksa leipoa esimerkiksiä Mantelileipää. Koska loppujen lopuksi en halua riskeerata ruokavaliotani sille, että ruisleipää syödessäni minulle herää taas vanha tuttu sokerin himo. Toiset voivat syödä ruisleipää ilman tuota pelkoa, mutta minä en. Siispä, ei edelleenkään niin sanotusti oikeaa leipää kurjalle, ja vaaleat leivät saavat jäädä kauppojen hyllyille muiden syötäväksi.

Käykääs vilkaisemassa myös tämä blogi, jossa Karppinen on otettu testattavaksi.

Lisäys 29.8.2013 Olen ilolla seurannut vähähiilihydraattisen leivän lisääntymistä ruokakauppojen valikoimissa. Vaihtoehtoja on näkkileivästä, rukiisempaan, unohtamatta vanhaa kunnon Karppista, joka koostuu paljolti siemenistä. Ostoskoriin on ilo sujauttaa karppaajalle sopiva leipä arkena ja toivoa että seuraavilla vapailla on aikaa leipoa.

Vanha teksti: Hyvä karppi, paha karppi

Julkaistu 28.1.2012 blogissani Ketoosin alla

Edellisessä tekstissäni en selkeästikään päässyt eroon mediaa koskevista agressiostani, koska jäin kiihkeästi pohtimaan minkälaista vääryyttä me itse teemme omillemme mediassa, haastatteluissa sekä blogeissamme. Saatamme huomaamattamme luoda vääristynyttä maailmankuvaa ruokavaliostamme, joka on vain osa arkeamme. Alunperin täysin viaton pyrkimys kertoa omasta elämästään, ruokavaliostaan ja energisyydestään ei aina tuo sitä tulosta, jonka me haluaisimme julkisuuteen. Hyvä tahto ei siis riitä. Meidän pitää harkita sanamme tarkkaan ja olla selkeitä. Jokainen meistä on haluamattaankin osa vähähiilihydraattisen ruokavalion julkisuutta - niin minä kuin myös itsensä näännyttäjät. Suurinta ääntä saattaa pitää myös henkilö, joka ei tiedä mistä puhuu. Vai tietääkö, kun tapoja syödä on yhtä monta kuin vatsalaukkujakin?

Uskonnon lailla

Löysitkö äskettäin vähähiilihydraattisen ruokavalion ja nyt hehkutat hyvää oloasi kaikille vastaan tuleville? Ei haittaa vaikka henki haisee ketoosista kuin kuolleelle mäyrälle, koska olo on energinen. Listaat lukemiasi kirjoja ja kiihkein sanakääntein osaat lausua suoria lainauksia. Paatos ei puhu puolestaan, kun vastalauseita kuullessasi otat puolustelevan kannan todistaaksesi kuinka väärässä muut voivat olla. Tulta syöksevä peto ei saa kansalaisia tyhjentämään ruokakaappejaan liiallisista hiilihydraateista. Hengitä syvään, pohdi millä tavalla haluat jakaa viestiäsi ja peruuta ihmeessä se tilaus. Älä esitä. Tiedät mistä puhun. Itse taittamien karppauksesta kertovien esitteiden jako kadunkulmassa on sama kuin Vartitornien kauppaaminen City-käytävällä; parempi jättää väliin. Peruuta siis se tilaus.

Rasvattomat tuotteet

Muutoin hyvä haastattelu lehdessä kokee vähähiilihdraattiseen ruokavalioon tottuneen karppaajan kohdalla armottoman takaiskun, kun haastateltava kertoo syövänsä ainoastaan vähärasvaisia maitotuotteita. Mitä helvettiä? Mitä järkeä on hehkuttaa kokonaisen aukeaman verran autuaaksi tehnyttä ruokavaliota, kun journalismin huipentuman lopussa tulee myös kertoneeksi ettei syö voita?! Lukijan sisällä käydään kamppailua; onko tämä nyt sitten omien kuvailujensa mukainen hyvä karppi vai paha karppi, joka pilaa aloittelevien karppien matkan puhumalla soopaa? Vai onko minun myönnettävä itselleni, että tällainen ruokavalio toimii hänelle? Mieleni tekisi selvittää missä kyseinen henkilö asuu ja viedä pihatielle ansa. Arvaamaton hyvä/paha karppi saisi selittää tekosensa juurta jaksaen pää alaspäin roikkuen ja lähettää tämän jälkeen lehteen korjauspyynnön, jossa hän haluaa huomauttaa ettei vähärasvattomuus ole tie onneen. Tämän jälkeen voin ottaa päivittäisen voikylpyni.

Dieetti

"Olen hiilihydraattitomalla dieetillä." Millä? Uskokaa jo, tämä ei ole dieetti. Tämä on elämäntapa, osa arkeanne, tapa jolla korjaatte ruokavalionne. Dieetit on kokeiltu vuosien saatossa: nestekuureja, 1000 kalorin viikkoja, olutdieetti... Itsensä kiduttamiseen on monta tietä, mutta karppaaminen ei ole niitä. Hanki itsellesi lapamato - se vasta on hurjaa. Nutrilet ja muut pussikeitto kuurit ovat dieettejä, eivätkä ne kuulu vähähiilihydraattiseen ruokavaliion vaikkakin olen ymmärtänyt, että niissä vaikutetaan päivittäiseen hiilihydraattien saantiin. Pussikuurit ovat usein myös vähäkalorisia eivätkä tarkoitettu pitkäaikaiseen käyttöön. Ruokaan pitää pystyä luomaan hyvä suhde, jotta saavutetut tulokset eivät mene hukkaan. Sanotaan se yhdessä: Dieetit ovat väliaikainen ratkaisu.

Tämä kohta itse asiassa koskee muitakin kuin karppaajia, mutta: Parhaat vinkkini- osiot pitäisi kieltää lailla. Ei karppaus ole mikään uskonto ja sananvapaus on valttia, mutta keksikää pian jokin filtteri, jonka kautta näitä vinkkejä saa jaella kaikelle kansalle. Pääni ei ehkä enää kestä, ja täysin päämäärätön blogi kokee ennen aikaisen kuoleman. Esimerkiksi "Tee päätös" vinkki ei auta ketään, vaikkakin se herättää hetkeksi miettimään mahareppuaan. Päätös lähtee yksilöstä itsestään ja yleensä se tapahtuu huomaamattaan useammankin repsahduksen jälkeen. Älä siis huoli vaikka et saanutkaan vinkkien mukaisesti kaveria mukaan laihduttamaan tai yltiöpäinen laihduttamisen julistaminen kokikin hieman karvaan kohtalon, kun dieetin jälkeen kiloja tuli takaisin kymmenen ylimääräistä. Unohda naisten lehtien vinkit ja mieti asioita, jotka motivoivat sinua. Testaa meneekö makeanhimo ohi pesemällä hampaasi tai juomalla vettä, mutta älä ota siitä rutiinia, jos vinkki ei kerta kaikkiaan sovi sinulle.

Kieltäytyjät - uhka vai ystävä?

Jos sinulle tarjotaan pullaa, kakkua tai muita hiilihydraattihimot herättäviä herkkuja, sano "kiitos ei". Kieltäytyminen on ihailtavaa tiettyyn pisteeseen asti. Kerro ruokavaliostasi turhia valehtelematta ja varaudu siihen että sinusta tehdään pilkkaa vihjailemalla ettei moisella muotidieetillä voi saada aikaan tuloksia. Parempi sekin kuin marttyyrimainen marmattaminen sukujuhlissa siitä kuinka pöydässä ei taaskaan ole mitään sinulle. Oma asenteenne tilanteeseen saattaa pelastaa niin omat kasvonne koko suvun kesken kuin myös muiden karppaajien maineen.

Kaiken kaikkiaan armaat karppitoverit; maltti on valttia. Voinemme todeta, että olemme itse osa niin ongelmaa kuin vastaustakin. Voimme vaikuttaa vähähiilihydraattisen ruokavalion julkisuuskuvaan, emmekä vain syyttää muita ruokavaliomme vähättelystä sekä vääristelystä. Mikäli teitä haastatellaan lehteen, muistakaa pyytää artikkeli luettavaksenne ennen julkaisua. Joku karppituttava voinee lukaista myös luottamuksellisesti jutun ja mainita jos hän huomaa siinä asioita, joita hän ei allekirjoittaisi. Kyllä tästä vielä hyvää mainetta syntyy.

Vanha teksti: "Karppasin liikaa"

Vanha teksti Ketoosin alla blogista

Mahtavaa. Taas on julkisuudessa henkilö, joka on näivettänyt itsensä. Tänään (26.1.2012) Jukka Puotila on kertonut Iltalehdessä laihduttaneensa kahdeksan kiloa karppaamalla. Lyhyenläntä juttu koostuu pääosin kuvista, joissa vertaillaan Jukan ulkomuotoa erilaisissa tilanteissa. Sattuiko kukaan huomaamaan, että näissä erilaisissa tilanteissa on vaikuttavana tekijänä muun muassa stailaus, meikkaus ja valaistus. Tätä ajattelemattomalle, kuvissa on vuosi toisensa jälkeen riutuvamman näköiseksi muuttunut mies. Kuulostaa vähähiilihydraattisen ruokavalion puolustelulta vai mitä? En kiellä, mutta lueppa loppuun asti, ellei savu tule jo korvista.

Minua itse asiassa suututtaa kyseisessä lehtijutussa se, ettei lukijalle kerrota millaista ruokavaliota näyttelijä on tarkalleen ottaen noudattanut. Mitä hän on syönyt? Kuka häntä on mahdollisesti ohjannut ruokavalion kanssa? Onko hän saanut tarpeeksi kaloreita, ottaen huomioon että hän treenaa jopa kaksi kertaa päivässä? Kukapa ei näyttäisi kuivan kesän oravalta, jos treenaa tuollaisella tahdilla. Minkälaista treeniä hän tekee? Yhdessä kappaleessa olen esittänyt monta kysymystä, eikä vastauksia ole luvassa, ellei Jukka itse googleta nimeään ja kommentoi. Hän on nimittäin ainoa oikea henkilö vastaamaan miksi näin kävi.

Jukka ei kuitenkaan ole ainoa henkilö, joka saa sappeni kiehumaan tästä aiheesta. Sama kaava nimittäin toistuu hyvin useasti lehtijutuissa. Joku ruokavalioon vihkiytymätön hankkiutuu tietämättömyyttään pahimmillaan sairaalaan ja päätyy lehtien otsikoihin. Mediassa sitten kohutaan kuinka tämä ruokavalio on tappava ja viattomasti laihdutustarkoituksessa karppauksen aloittanut ei enää koskaan jätä pois hiilihydraatteja. Ensinnäkään hiilihydraatteja ei jätetä kokonaan pois. Se ei kerta kaikkiaan ole mahdollista, saatikka tervettä. Puhumme vähähiilihydraattisesta ruokavaliota, emme hiilihydraatittomasta. Karppaustyylejä tuntuu olevan yhtä monta kuin karppaajia. Itse kuulun osittain tiukkaan alakarppiin tai alakarppiin jolloin pyrin pitämään itseni ketoosissa noin 20 grammalla hiilihydraattia päivässä (ketokarppi). On olemassa myös hyväkarppeja, joiden ruokavalioon kuuluu vapaammin marjoja, juureksia sekä makeuttamattomia maitotuotteita. Puhumme edelleen karppaajista, kun henkilö syö noin 100g hiilihydraattia päivässä. Vertailuksi kerrotakoon, että 70 grammassa pastaa (keskikokoinen annos) on jo hiilihydraatteja lähemmäs 50 grammaa. Mikäli karppaaja treenaa, hän saattaa harrastaa syklittämistä saadakseen treenistä irti parhaan tehon. Vähähiilihydraattinen ruokavalio ei ole siis syy näivettää itseään ja sitten sanoa, että tämä tilanne on karppaamisen syytä. Järki käteen ihmiset hyvät! Tutustukaa siihen mitä syötte.

Seuraavan kerran, kun lueskelette lehtijuttua jossa vähähiilihydraattista ruokavaliota parjataan, lukekaa teksti kunnolla. Mitä haastateltava todella kertoo ruokavaliostaan? Kansanterveys on kova sana, kun virallisterveellistä ruokavaliota ja karppaamista puntaroivat ottavat yhteen. Kumpikin osapuoli uskoo toisen "myrkyttävän" hyväuskoisia kansalaisia. Pahoitteluni muun muassa Mikael Fogelholmille, aion jatkossakin haastaa asiantuntijuutesi päivittäisellä ruokavaliovalinnallani. Karppauksen pitkäaikaisvaikutukset ovat tutkimuksen alla, mutta henkilökohtaisesti en halua enää ikinä kokea huonovointisuutta, kohonneita tulehdusarvoja, ripulia saatikka ylipainoa. Viimeisimmän kanssa taistelen edelleen, mutta muut vaivat ovat mennyttä ja nyt julkisuudessa. Kuivan kesän oravaa minusta ei saa koskaan.

tiistai 14. toukokuuta 2013

Kliseinen onni

Jos nyt aivan lonkalta saa heittää, niin tutkituimpia asioita tässä tiedostamassamme maailmassa on seksi ja onnellisuus. Toisesta sopii puhua yleisesti kahvipöydässä, toisesta ei. Minun kahvipöytäseuranani on useasti some, mikäli vastapäätä tai vieressä ei istu jotain sellaista olentoa, joka nyt sattumoisin reagoisi jotenkin siihen mitä suustani suollan. Mutta useasti kahvi meinaa jäädä kurkkuun, kun feed tai virta on täynnä maailmaa syleilevää onnellisuutta. Kuvat ja tekstit kannustavat avaamaan sydämen rakkaudelle ja mielen onnelle. Onnihan saattaa olla aivan kulman takana tai huomisessa. Täysin varoittamatta (minkä on pakko olla laitonta jollain tasolla) onni voi olla arkiset asiat tai löytyä elämäntilanteen hyväksymisestä. Älkäätte ymmärtäkö minua väärin: kannustakaa kanssaihmisiä unelmoimaan, haaveilemaan ja nauttimaan, mutta muistakaa ettei yleisö ole aina vastaanottavin, kun jalat on tiukasti maassa, kädet paskassa ja taskut tyhjänä. Siinä vaiheessa hedonistinen nautinnon metsästys kuulostaa kieltämättä hyvälle, mutta kun ei se elämä nyt ihan niinkään mene. 

Kävin Twitterissä keskustelua onnellisuuden käsitteestä, määrittelemisestä sekä tavoittelusta. Monelle onni oli pieniä asioita ja onnellisuus taas laajempi elämää täyttävä muodoton teoria, joka syntyy näistä onnenpuroista. Reseptinä onnellisuudelle toistui hetkessä eläminen ja tilanteisiin tarttuminen. Tuntui siltä, että joku tiesi aina toista paremmin mistä onnellisuus koostuu. Miksipä ei tietäisi, onhan kyseessä hyvinkin henkilökohtaisena nähtävä asia. Keskustelussa toistui myös toinen asia, hieman ristiriitainen: onnea ei etsitä tai tavoitella (hetkinen... Nautinto -onni, uh - asiaan) vaan se tulee elämään yhtä varoittamatta kuin tämä rakkaus. Totta kai onnea etsitään! Kukapa ei etsisi onnea elämäänsä enemmän kuin onneton?! On jopa ajattelematonta sanoa etteikö kaikki elämässään olisi etsinyt onnea tai nautintoa, joka johtaa onnen tunteeseen (mikä taas on omasta mielestäni täysin eri asia kuin itse onni käsitteenä). Itsensä henkistä myrkyttämistä, joka tuli esille keskustelussa, on toki vältettävä, mutta kuinka onnettomaksi itsensä kokeva ihminen kykenee välttämään tällaisen sudenkuopan? Kierteen synnyttyä, se saattaa olla vaikea lopettaa. 

Pärjääkö ihminen ilman onnea? Kyllä, minä pärjään oikein hyvin ilman tietynlaista onnea. Pärjään mainiosti ilman niitä auringonlaskuja ja mietelauseita, pärjään ilman pyyteettömän rakkauden puhetta tai leperteleviä viestejä. Ja vain ja ainoastaan siitä syystä etteivät nämä "onnenpurot" kosketa minua. Olen mieluummin onneton ihminen sosiaalisessamediassani, kuin onneani tyrkyttävä ja sydämiä tolkuttomasti viljelevä kaveri. Välillä onnensa kuuluttaminen vaikuttaa itse asiassa itsensä hetsaamiselta. Aivan kuin omaa onneaan pitäisi ruokkia sosiaalisessamediassa, jotta se tuntuisi joltain. Eikä sellainen toiminta suinkaan anna kuvaa ihmisestä, joka elää elämäänsä hetkeen tarttuen ja nauttien jokaisesta hetkestä. Onnellisuuttaan liputtaville, ja meille kaikille muillekin sopii luettavaksi seuraava artikkeli, joka käsittelee somessa valehtelua. Liiallinen hypetys voi esiintyä muiden silmissä aivan jonain muuna kuin sitä itse toivoit. 

Rakennan siis elämääni onnelliseksi ajatus ajatukselta, tai suomalaisen lääketieteen mukaisesti pilleri pilleriltä. Otan kahvikupin, ajattelen kuinka se on kiva asia (en suostu ajattelemaan onnenpuroja, ne oksettavat minua) ja yritän lokeroida sen mielessäni kohtaan "onnellisuus". Sitten voin arvuutella ken on tänään onnellisin. Oikeasti.

Kiitos keskustelusta Twitterissä @uusipaikka, @SNiemin, @nKalpis, @Iita_ite ja @veetikallio. Olkoot jääkaappinne täytetty ruoasta ja mielenne onnellisista asioista.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Punainen lanka parikymppisen pariutumiseen

Aina aika ajoin tartun Facebook-kaverin jakamaan bloggaukseen ja katson minkälaisia ajatuksia jollakulla tutulla tai tuntemattomalla on tarjota. Tekstit saattavat olla oivaltavia sekä ajatuksia herättäviä. Mutta tällä kertaa ei käynyt niin hyvä onni. Vaikka tekstin kirjoittaja onkin Facebook-kaverini, ja olen täten kokenut että henkilö on niin sanotusti sosiaalisen median kaveruuteni arvoinen (puolin ja toisin) se ei tietenkään takaa sitä, että olisimme asioissa samaa mieltä. Pekka kirjoitti siis tekstin Suomalainen akateeminen yksinäisyys, joka on teemaltaan tuttu. Lukekaa teksti itse, ja todetkaa sen jälkeen missä jaarittelu loppuu ja Pekan takaa-ajama ajatus löytää paikkansa tekstissä.

”Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että mitä enemmän mäkkäreitä, hooetämmiä ja naisten koulutuksellista tasa-arvoa esiintyy sitä vähemmän tenavia syntyy.”

-Pekka Tuuri blogissaan

Tilastojen ja vastentahtoisen lapsettomuuden jälkeen Pekka pääsee vasta asiaan, jota tekstissä halutaan käsitellä: pariutumista. Ja ketäpä pariutuminen ei kiinnostaisi? Erityisesti jos sopivaa kumppania ei itsellään ole. Minäkin olen tällä hetkellä sinkku, ja oli vain sattumaa, että Pekan kirjoitus osui sosiaalisesta mediasta näin kauniina maanantai-päivänä sopivasti silmiini. Olihan viikon alusta juuri päästy yli, ja ystävien kanssa sulateltu viikonlopun tapahtumia.

Olin nimittäin paikallisessa baarissa ystäväni ja hänen muutaman kaverinsa seurassa. Ilta oli mukava ja pöytäseurueemme keskusteli vilkkaasti aiheesta toiseen. Ilmeisesti riemusta tuikkivat silmämme houkuttelivat saalistajia paikalle. Pöytämme äärellä pyöri nimittäin ties minkälaista vonkaajaa, jotka joutuivat lähtemään ilman saalista nurkkapöytämme tuntumasta. Näiden kaverien yrityksien tyrmäämiseen ei tarvittu minkäänlaista älypuhelimeen suunniteltua sovellusta, vaan paljaalla silmällä katsominen vasemman käden nimettömään kertoi tapahtumahetkellä humaltuneemman osapuolen parisuhdetilanteen. Yksi uhkarohkea kehtasi kuitenkin soveltaa tilanteessa ja kertoi ottavansa riskejä – irtosuhteissa. Pöydällinen perusdorkia, seurassamme olleen miespuolisen henkilön katsellessa vierestä, antoivat villistä illasta haaveilevien don juanien kuulla kunniansa.

Sosiaalista rakkaus- tai ystävyyssuhdetta vailla oli myös se mies, joka välttämättä halusi kertoa minulle käyttävänsä päihteitä yksinäisyytensä vuoksi. Yksinäinen taisi olla sekin kaveri, jota pidin pilkun lähestyessä käden mitan päässä itsestäni. Hänen silmiensä etsiessä suuntaa mihin katsoa, toistin rauhallisesti käskyä ”ei”. Vähän niin kuin silloin aikoinaan Tapsan kanssa http://taikauniversumi.blogspot.fi/2011/02/rakkautta-ilmassa-ei-ole-tapsa-ei.html

Tähän väliin voisin etsiä tutkimuksia, joissa käsitellään ihmisten sosiaalista asemaa, taloudellista tilannetta, syrjäytymisvaaraa, normeja, uskontoa, tapoja ja muita kiinnostavia seikkoja osana pariutumista. Mutta ei jaksa vaivaa. Lähikuppila tai yliopiston kahvila eivät ole autuaaksi tekeviä, kun puhutaan pariutumisesta. Sen sijaan jos haluan kaljaa tai kahvia, tiedän minne mennä. Sen sijaan internet on, Pekan epäilyistä huolimatta, mahdollisuus parisuhteen löytämiselle. Ja vaikka internetsivustojen kautta ei löytäisi elämänsä rakkautta, voi kokea hyviä hetkiä tai kerätä huomattavan kokoelman näiden yksinäisten uroiden lähettämiä kuvia - peniksistään.

Joten Pekka, naiset eivät ole ”geneettisesti parinmuodostukseen heikommin kykenevä” vain sen takia ettei sinulla ja kaverillasi ole käynyt flaksi. Itse olen tähän mennessä suorittanut vain ylioppilastutkinnon (jep!), enkä siitä huolimatta koe olevani valmis synnyttämään tähän maailmaan niitä 1,8 lasta yhdenkään viime aikoina tapaamani henkilön kanssa. Sen sijaan uutena ”nokiana” voin tarjota sinulle, ja tälle väsytystaktiikalla naisia treffeille pyytävälle kaverillesi, vinkin: älkää nyt ihmeessä kysykö samaa naista treffeille kahta kertaa useammin, mikäli edellisellä kerralla vastaus on ollut tiukka ei. Eihän tuossa nyt ole mitään järkeä kuluttaa itsetuntoaan sahanpuruksi saamalla pakkeja samaiselta naiselta kerta toisensa jälkeen. Aina ei natsaa, mutta mahdollisuuksiaan voi parantaa ottamalla niin sanotusti laajemman otannan. Ja kaikkien kiinnostavien kanssa ei tarvitse mennä loppuun asti jos kemiat eivät yrityksestä huolimatta osu kohdalleen. Anna nyt ihmeessä henkilökohtaisesti näin tärkeälle aiheelle enemmän aikaa ja palauta minun uskoni parikymppisen jannun ajatusmaailmaan. Minäkään en ole menettänyt vielä toivoani, vaikkakin olen ottanut jo kylmän viileästi tiettyjä faktoja huomioon.

Facebookissa vihjaisin muuten Pekalle, ettei blogitekstin arvoa lisännyt vanhat laskelmat. Viittaan siis kädestä pitämiseen ja turpaan vetoon. Pekka kertoi Facebookissa itse laskeneensa kaipaamansa luvut. Hän ei ilmeisesti ymmärtänyt, minun tarkoittavan sitä, että nämä laskelmat on jo laskettu ihmiskunnan historiassa useampaan kertaan. (Kukapa ei haluaisi vetää kaikkia turpaan? Edes joskus. ;) ) Itselläni ei ole aikomusta suorittaa itse näitä laskelmia saatikka tekoja, mutta internetin useimmin kysytyissä kysymyksissä on muun muassa kysytty kädestä pitämiseen viittaava kysymys ja annettu bloggaukseni alla oleva vastaus, jonka olen jättänyt teille luettavaksi englannin kielellä, jolla kysymys oli alun perin kysytty ja vastattu. Linkin ko. kysymykseen saa minulta sähköpostia vastaan, mikäli kokee tarpeelliseksi.

Ja se turpaanveto. Kaikki Pasila-televisiosarjan ansioituneet fanit muistavat ensimmäiseltä tuotantokaudelta viimeisen jakson 12 ”Terroristi”, jossa Pöystin tehtäväksi jää pysäyttää Samuli Anteroinen. Hänellä on myös suunnitelma vetää ihmisiä turpaan. 40km tuntinopeudella, moottoripyörän päällä istuen ja kahta kättä käyttäen tehtävään menee Pasilan käsikirjoittajien mukaan neljä vuotta ja kahdeksan kuukautta.

Ei minulla muuta tähän väliin. Vastaustasi odotellen Taika

Well, according to Leonado da Vinci's Vitruvian Man, your arm span equals your height. Based on this you need a few numbers (and lots of approximation and assumptions!) to get the answer:

• World population: 7.014bn est • Earth's circumference: 40,075km • Average human height: 1.7m (7,014,000,000 people * 1.7m) / 40,075,000m = 297.54 times

Obviously this is incredibly inaccurate as: • World population is constantly changing • I based human height on an average of a UK male and female when in reality it varies across the world • I also made the assumption that we could all hold hands 'as the crow flies' which implies a bit of walking on water! Hope someone can give a more accurate answer.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Minun rakkauteni, sinun rakkautesi

Maailman suurimpiin internet- virheisiin lasketaan keskustelupalstoilla vieraileminen. Ja minkälainen ihminen minä olisin jos en myöntäisi tätä totuutta tai tekisi tätä virhettä. Elämäni ensimmäisen kerran koin jonkin asian niin tärkeäksi, että menin tutkimaan mitä kansalla on sanottavanaan tasa-arvoisen avioliitolain tyssäämisestä lakivaliokuntaan. Sivustot ovat täynnä tietämättömyyttä ja vihamielisyyttä puolin ja toisin. Sanavalinnat aika ajoin kielivät moukkamaisuudesta ja saavat minutkin näkemään punaista, vaikka en ole ottanut osaa keskusteluun. Onneksi politiikkaa ei tehdä keskustelupalstoilla. Keskustelupalstat sen sijaan kertovat siitä mitä ihmiset anonyymien nimimerkkien takana miettivät. Mielet täyttyvät muun muassa pelosta kuinka sateenkaariperheissä kasvavia lapsia suojellaan hyväksikäytöltä? Tai millä tavalla homoseksuaalit omalla olemassa olollaan tekevät maailmasta kieron ja julman paikan elää. Ei pidä paikkaansa.

Monet ovat tänään jo blogiinsa kirjoittaneet omat ajatuksensa, ja jakaneet ilonsa ja pettymyksen tasa-arvoisen avioliittolakiesityksen tilanteesta. Minun mielipiteeni on ollut selvä alusta alkaen: kannatan tasa-arvoista avioliittolakia. Ne, jotka eivät ole lukeneet edellistä aiheesta käsittelevää tekstiäni, löytävät sen täältä.

Tänä päivänä minulla on syntynyt toinen huolen aihe, nimittäin ihmiset. Ihmiset jotka ovat noiden nimimerkkien takana, mukana paikallispolitiikassa, kävelevät minua vastaan kaduilla sekä kaupoissa ja toimivat eduskuntavaalien jälkeen kansanedustajina. Näiden ihmisten joukossa on sellaisia henkilöitä, jotka eivät erota yhdenlaista rakkautta toisesta. Heidän mielestään kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen ihmisen rakkaus ja kumppanuus on toisarvoista ellei jopa sairasta, koska he eivät voi lisääntyä keskenään tai raamatussa ei sanota, että näille ihmisille kuuluisi avioliiton etuoikeus. Ihmiset arvostelevat hävyttömästi sitä samaa tunnetta, jonka he ovat itse aikanaan tunteneet tai tuntevat edelleen. Ja vain sen takia koska näitä samoja tunteita jakaa kaksi miestä tai naista.

Mikä erottaa hetero- ja homoseksuaalin lopulta toisistaan? Jokainen ihminen on elämänsä summa, jossa luonne rakentuu iän karttuessa. Yksi löytää tiensä uskonnosta, toinen työstä, kenties politiikasta taikka taiteesta. Oman elämän tarkoitus saattaa löytyä yhdentekevän työn parista, jossa ehtii ajatella tai ei tarvitse ajatella mitään. Omia kykyjään voi tuoda esille vapaa-ajalla. Loppujen lopuksi jokainen tuo esille lahjakkuutensa omalla tavallaan. Jollekulle vanhemmuus on tärkeä osa elämää. Ja kuka tahansa näistä kuvailemistani ihmisistä saattaisi olla homoseksuaali, joka löytää oman vakkansa. Omasta mielestäni on onni, jos toisistaan välittävät ja kiinnostuneet ihmiset löytävät toisensa ja rakastuvat.

Minulle rakkaus on kumppanuutta, kosketuksia, keskusteluja, punastus, kädestä pitämistä, yhteisiä pelisääntöjä, riitoja, se on lämmin läikähdys rinnassa, se on hukkumista silmiin jalkojen kietoutuessa toisen ympärille ja monta muuta asiaa joista kertovat kirjat, taide, runot tai yksinkertaisimmillaan arkipäivän teot. Toivon todella, että jokainen nimimerkin takana olija on tuntenut nämä tunteet. Sitten he tietävät millaisia ihmisiä heillä on vastassaan. Kukapa ei puolustaisi omaa rakkauttaan.

Tärkeintä olisi nyt muistaa, että se mitä toisella on, ei ole keneltäkään muulta pois. Itse en näe mitään syytä, miksi heteroseksuaalit näkevät tarpeelliseksi puolustella avioliittoa vain naisen ja miehen väliseksi instituutioksi. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei missään nimessä vähennä arvostusta itse avioliittoa kohtaan. Muutamat ovat tuoneet tämän arvostuksen puutteen pelon esille, mutta avioliitto instituutiota "puolustaessa" perustelujen sijaan palstat täyttyvät raamatusta etsityistä lainauksista. Ei suinkaan rakkaudesta, vaan lainauksista sekä sivistymättömillä sanoilla esille tuoduista solvauksista. Jotta hyvä asia, jolla on merkitystä tietylle kansanryhmälle, ei hukkuisi keskustelupalstojen kautta tehtäviin päätelmiin, toivoisin kaikkien lukevan jälleen kerran tämän linkin takaa löytyvän tiedon siitä mitä tasa-arvoinen avioliittolaki koskee ja mitä ei.

Minun rakkauteni, sinun rakkautesi. Kumpikaan ei koe silmissäni inflaatiota tämän lain mennessä kansalaisaloitteena eduskuntaan. Olit sinä nimimerkkisi takana tai tässä minun edessäni, omin kasvoin, kertomassa sinun kokemuksesi rakkaudesta.