En ole aikoihin päässyt räjäyttämään tajuntaani totuuksilla. Aikani on täyttynyt koulutöistä, vapaaehtoistoiminnasta sekä luottamustehtävistä. Kasvot punehtuneina, työkalut ympärilläni, puupölyn peittäessä minua kauttaaltaan, koin kuitenkin jonkinlaisen herätyksen joka oli kuin muistutus menneestä: Jokaikinen ammattikorkeakoulu on mukana hyväntekeväisyys toiminnassa. Kylläkin vastaanottavalla puolella.
Olen viime aikoina pohtinut kuinka monta työtuntia olen käyttänyt oman opinahjoni hyväksi ja kuinka paljon olen palkkaa saanut tapaamisista, muistioiden kirjoittamisesta, puheiden pidosta. Suurimman osan aikaa palkka on muodostunut maineesta ja kunniasta sekä pullakahvi tarjoilusta. Olen huomaamattani toiminut konsulttina ja unohtanut pyytää kunnon palkkaa työstäni.
Osa ajan saatossa koululle tekemistä töistä on vahvistanut oppimistani, mutta osa on ollut sellaista osaamiseni kertausta, ettei se ole antanut minulle mitään, mitä en olisi jo maininnut. Sekin mikä on opettanut, on omalla tavallaan ollut täysin alipalkattua: työn määrään nähden opinopisteiden määrä ei ole naurettava, vaan ennemminkin kauhistuttava. Vuosien varrella mikään ei ole muuttunut, eikä kai tule muuttumaan. Opiskelijan tekemä työ on edelleen aliarvostettua ja täten halpaa. Missä on opiskelijan ammattiylpeys, kun kerran osaamista on? Harjoittelujaksot tehdään palkatta ja toivotaan että tulevaisuudessa, että hyvä firma CV:ssa tarkoittaisi edes jotain. Hyväntekeväisyyttä on turhauttavaa tehdä, kun omat taskut ovat tyhjät.
Turhauttavinta on tietää etten ole ainut joka tuntee näin. Seminaarityönsä esitellyt opiskelija lopetti showsa sanoihin: Tämä on viimeinen hyväntekeväisyystyö jonka teen tälle koululle.
Kaikki yleisössä taputtivat - opettajia myöten.
En ole aikoihin päässyt räjäyttämään tajuntaani totuuksilla. Aikani on täyttynyt koulutöistä, vapaaehtoistoiminnasta sekä luottamustehtävistä. Kasvot punehtuneina, työkalut ympärilläni, puupölyn peittäessä minua kauttaaltaan, koin kuitenkin jonkinlaisen herätyksen joka oli kuin muistutus menneestä: Jokaikinen ammattikorkeakoulu on mukana hyväntekeväisyys toiminnassa. Kylläkin vastaanottavalla puolella.
Olen viime aikoina pohtinut kuinka monta työtuntia olen käyttänyt oman opinahjoni hyväksi ja kuinka paljon olen palkkaa saanut tapaamisista, muistioiden kirjoittamisesta, puheiden pidosta. Suurimman osan aikaa palkka on muodostunut maineesta ja kunniasta sekä pullakahvi tarjoilusta. Olen huomaamattani toiminut konsulttina ja unohtanut pyytää kunnon palkkaa työstäni.
Osa ajan saatossa koululle tekemistä töistä on vahvistanut oppimistani, mutta osa on ollut sellaista osaamiseni kertausta, ettei se ole antanut minulle mitään, mitä en olisi jo maininnut. Sekin mikä on opettanut, on omalla tavallaan ollut täysin alipalkattua: työn määrään nähden opinopisteiden määrä ei ole naurettava, vaan ennemminkin kauhistuttava. Vuosien varrella mikään ei ole muuttunut, eikä kai tule muuttumaan. Opiskelijan tekemä työ on edelleen aliarvostettua ja täten halpaa. Missä on opiskelijan ammattiylpeys, kun kerran osaamista on? Harjoittelujaksot tehdään palkatta ja toivotaan että tulevaisuudessa, että hyvä firma CV:ssa tarkoittaisi edes jotain. Hyväntekeväisyyttä on turhauttavaa tehdä, kun omat taskut ovat tyhjät.
Turhauttavinta on tietää etten ole ainut joka tuntee näin. Seminaarityönsä esitellyt opiskelija lopetti showsa sanoihin: Tämä on viimeinen hyväntekeväisyystyö jonka teen tälle koululle.
Kaikki yleisössä taputtivat - opettajia myöten.
Kommentit
Lähetä kommentti