tiistai 24. helmikuuta 2015

Putkeen meni eli työn haasteita

Julkaistu työblogissa 11.6.2014



Aina välillä sitä saa taputtaa itseään olalle ja sanoa "hei hyvin tehty", todeta oman sarkasminsa purevan, ja siirtyä eteenpäin. Ihan niin kuin kaikissa muissakin ammateissa, restauroijakin välillä kämmää. Onneksi kyse ei välttämättä ole mistään pahasta. Satunnainen hajatelma, väärät pensselit käsissä, kenties kahvimukissa (olen oppinut ettei kahvia saa juoda kun tekee pintakäsittelyä), tai hyvinkin tuttu tilanne kun toteaa ettei käsiä kerta kaikkiaan ole tarpeeksi. Taaskaan. Pian ihmiset luulevat että minulla on jokin oireyhtymä, joka pakottaa minut aika ajoin pudottamaan esineitä käsistäni.

Tänään olin itsestäni erityisen ylpeä. Tehdessäni puristusta tuolin jalalle (haastavaa jotta jalan saa oikeaan kulmaan ja puristuksesta tarpeeksi lujan) keskittyminen olin itse asiassa eikä suinkaan itsessäni. Ihminen voi siis niin intensiivisesti tehdä puristusta että saa oman käsikorunsa jäämään nalkkiin. Huomaamattaan. Seisoin siinä sitten hetken paikoillani, käsi kiinni puristimessa ja mietin hölmistyneenä minkä valinnan teen. Päätin keplotella itseni vapaaksi. Se puristus oli niin hyvä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti