lauantai 9. elokuuta 2014

Tukka illuusio eli matkani turkoosista brunettiin

Elämässä on hetkiä. Ihania voimauttavia hetkiä, kun peiliin katsoessa voi todeta, ettei pelkkä nahkoihinsa sopiminen ole se juttu, vaan myös se että näyttää pirun hyvältä. Sitten tulee niitä hetkiä kun jokin pieni yksinkertainen juttu murentaa sen hienon kuvan, joka sinulla on itsestäsi. Olkaatte hyvä ja tutustukaa Milja Köpsin kirjoittamaan blogitekstiin Iltalehden nettisivulla (linkki 8.8.2014). Ehkä se avannee tätä asiaa hieman pohjustukseksi, koska itsekin aion käsitellä hiuksia. 

Minulla on ollut päässäni kaiken kirjavaa kuontaloa, omaa tai maksettua, hieman klassisempaa ja räväkämpää. Kerran vitsailin pomolle, joka ei pysynyt hiusteni muutosten perässä, että tyyli muuttuu pms-oireiden mukaan ja minä itsekin vain yritän pysyä perässä. 

Tämän kuvan päivitin Facebook- sekä Twitter-kavereilleni (Instagramia unohtamatta; Taikaduu vink vink) tarkalleen 7.7.2014 ja oi luoja kuinka kaunis tunsinkaan olevani. Sain kuulla kehuja hiuksistani ja moni ystäväni koki niiden sopivan minulle täydellisesti. Olin aivan tohkeissani. Miksi en olisi ollut? Katsokaa minua! Meikittä otettu vessaselfie vastavärjätyissä hiuksissa on ehkä kauneinta mitä tulen muistamaan tästä kesästä itsestäni. 


Mutta kuten Tuhkimokin sai luvan oppia, on keskiyöllä takaisin kurpitsaksi muuttuvilla hiirien vetämillä kärryillä, sekä todellisuudellakin yhteinen agenda: muistuttaa totuudesta. Nimittäin soraääniä kuului ja niiden tuottama murska sai minut hämmentymään. Facebookissa minulta kysyttiin olenko saanut palautetta tukastani. Oi kyllä olen! Lähimpää tulleet kommentit loukkasivat pahimmin.Tässä muutama kommentti anonyymina: 

"Minun nuoruudessani naiset halusivat olla viehättäviä. Katsokaa nyt tuota!" ja minua osoitettiin sormella. Vastasin että meidän kauneuskäsityksemme eroavat paljon toisistaan ja jatkoin helteessä verkkareihin sonnustautuneena viikatehommiani ojan reunalla. 
"Olenhan minä jo kaikenlaiseen tottunut, mutta..." Niin? "..." ... "..." Joo antaa olla.
"Maalipurkkiinko olet pääsi dipannut?" Haahaahaa... 
"Taika on todella kiva tyyppi, se nyt vaan vähän näyttää tuolta." Siis "miltä"?
"Niin no ihmekään että sua pelätään, kun nyt katsoo sua." Mä tiedän, osaan olla pelottava. Välillä olen todellinen kukkahattutäti. Esimerkiksi tänään viittasin teinille Linnanmäellä sanomaan kiitos, kun vinkkasin hänen pudottaneen viitosen setelin. Se voi olla tosi pelottavaa. Ja nyt mä siis puhun sellaisesta pelottavasta, että osataan sanoa "kiitos" ja "anteeksi" (jota viljelen usein, enkä siis enää sano sitä tässä bloggauksessa) sekä "ole hyvä" oikeaan paikkaan.  

Nämä kommentit siis ovat vain pieni raapaisu. Tuijotusten määrää ei voi laskea sormin ja olen aika yllättynyt ettei tässä pikku kaupungissa ole tullut enempää kolareita. Se on joko kuudes aisti tai perslihaksiin painautuneet teiden mallit, jotka ovat sallineet lähestulkoon ikkunasta roikkumisen, kun olen kehdannut ulkona näyttäytyä. 

Mitä siis olen oppinut?

Sen, että mikälin ihmiset jotka tuntevat (ja todella Tuntevat) minut, saattavat ajatella tälläistä, niin mitä potentiaaliset asiakkaani ajattelevat? Aloittelevana yrittäjänä minulla ei ole varaa käännyttää potentiaalisia asiakkaita oveltani, jos he jo ikkunan takaa ihmetellessään toteavat että siellä joku punkkari pilaa huonekaluja (koska se nyt vaan saattaa olla mielikuva joka syntyy). Vanhempi kollega kertoi ettei hänen asiakkaitaan ole koskaan haitannut millaiset hiukset hänellä on. Vastasin hänelle näin:

"Luulen, että näin alle 1v. yrittäjänä olleenaa pitää vähän taipua siihen, että joutuu olemaan enemmän normi. Sitten kun uraa on ollut 5v tai enemmän, niin voi jo tuoda esille omaa väriään.  Joten jatka ihmeessä värjäystä - olet sen ansainnut!"

Moni teistä pohtinee, että nyt lienee Taika-tytöllä liioittelun makua olla hommassa mukana, mutta ikävä kyllä asia ei ole niin. Ei tämä duuni ole mikään kauneusmittelö, mutta edustavasta sekä uskottavasta ulkonäöstä ei ole haittaa. Oman tyylin löytäminen on hienoa, mutta usein ulkonäkö yhdistetään siihen millaista työtä ko.henkilö myös tekee. Ja näin uran alkutaipaleella lienee helpointa vain antaa hieman lisää periksi. Lävistykset ovat jo menneet, nyt hiuksetkin, tatuoinnit ovat kylläkin jäädäkseen. 

Joten olen nyt brunetti. Lähes mustahiuksinen. Toivottavasti tämä luo tiettyä uskottavuutta ammattimaisuuteen, aikuisuuden illuusiota sekä itsevarmuutta. 



Ei minua sureta edelleenkään se mitä ihmiset ajattelevat minusta ja hiuksistani. Kyllähän se kirpaisee, kuten Miljaakin. Mutta työhön sen ei sopisi vaikuttaa. Voitte itse todeta kommentteihin oliko tämä nyt hätävarjelun liioittelua. Mutta sitä ennen pelatkaa hieman peliä nimeltään: jos menisin restauroijalle - millaisen ammattilaisen kuvittelisin siellä tulevan vastaan?

Kaikella rakkaudella ja turkooseja hiuksia kaivaten Taika

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti