Naisellisuuden mitta
Naiset, naiset, naiset.
Ihanat naiset, vihaiset naiset.
Isot, pienet, hoikat, petitet, harteikkaat.
Naiset ovat ihania ja kauheimmillaan ihan petoja.
En ole koskaan katunut sitä, että synnyin naiseksi. Vaikkakaan en voi kehuskella mielettömällä naisellisuudella tai sielukkaalla pehmeydellä, joka usein yhdistetään stereotyyppiseen naisellisuuteen. Olen saanut kuulla olevani "teknisesti nainen" ja "rautarouva". Kumpikaan nimittelijä ei voine kuitenkaan vannoa etteikö olisi kokenut minua aikanaan jollain tavalla viehättäväksi. Olenhan minä! Kaikessa lujatahtoisuudessani, joka koetaan myös pääasiallisesti maskuliiniseksi piirteeksi.
Olen jo jonkin aikaa joutunut pohtimaan naisellisuuttani. Koska mitä vanhemmaksi tulen, sitä laajemmaksi ja avarakatseisemmaksi huomaan naisellisuuden kehittyneen niin minussa kuin ulkopuolellani, vaikka valtamediassa jyllää edelleen pitkät hiukset, sileät sääret ja loputon nuorekkuus. Näitä asioita on pohdittu kautta aikojen, eikä minulla liene mitään uutta mullistavaa sanottavaa tähän. Kaikki me "tiedämme" että nainen lyhyillä hiuksilla tai kaljulla voi olla yhtä naisellinen kuin kanssasisarensa pitkillä hiuksilla. Maihareihin pukeutunut sänkisäärinen tyttö voi olla aivan yhtä viehättävä kuin korkokenkiin sonnustaunut... Hetkinen. "Voi olla".
Niinpä! Miten tässä näin kävi?
Hiukset, tissit, sääret, hiukset, tissit, sääret. Voisin selata lehtiä läpi halvaantuneena, kuola suupielestäni valuen ja pohtia tunti toisensa jälkeen "miksi hitossa en näytä tuolta". Ryhtyä ruokalakkoon, olla mehupaastolla, mennä kauneusleikkauksiin ja edelleen tuntea olonsa riittämättömäksi. Naisellisuudelle ja kauneudelle on annettu aivan liian tiukat karmit. Perseeni on siihen aivan liian leveä.
Dove on pyrkinyt vuosia parantamaan naisten minäkuvaa mainoksillaan. (Ei haitanne myyntiäkään.) Niissä kehotetaan puhumaan tyttärelleen - ennen kuin on liian myöhäistä. Korvat kuulolle äidit, isät, siskot, veljet, verisukulaiset ja ympärille rakennettu perhe: ei ole mitään järkeä puhua vain "nainen naiselle" (tai tyttärelle) siitä kuinka media ja ympäristö myrkyttävät mielesi siitä millainen nainen heidän mielestään sinun tulee olla. Jospa puhuttaisiin niille pojillekin aiheesta. Saman myrskyn silmässä hekin ovat.
Se mitä meillä on tai ei ole päällämme, päässämme, kynsissä, korvissa, meikkilaukussamme jne. ei tee meistä yhtään sen epäviehättävämpää.
Ongelmani lienee siinä, että minä en ole oikeastaan kiinnostunut vertailemaan naisellisuutta keskenään. Naisellisuutta on niin saamarin paljon! Erilaisilla hiuksilla, pukeutumisella, tyylillä... Tehköön kukin sen niin kuin parhaimmaksi katsoo ja tuntee. Jos ei osaa - voi opetella, mutta vain omilla ehdoillaan ja rajojaan koetellen.
Mutta liian moni ajattelee asiaa toisin ja me tulemme mollatuksi naisellisuuden puutteesta tai liiallisuudesta ja ulkonäöstämme. Fat-shaming on osa tätä (eikö ole tuttu termi? Jos englanti sujuu, voit tutustua mm.näihin artikkeleihin 18.7.2014) Fat-shamingia arvostellaan puolin ja toisin. Ne, jotka syyttävät muita fat-shamingista (vapaa suomennos läskisyyttelyistä) kokevat että heitä pyritään tunkemaan yhteiskunnalliseen normiin hinnalla millä hyvänsä, vaikka he omana itsenään ovat upeita. Kun taas fat-shaming sormellaan osoittavat pitävät lihavaa vain laiskana, rumana ja haluttomana olemaan kanssaihmisilleen sen verran ystävällinen, että he siirtyisivät edes sisätiloihin häpeämään omaa itseään. Ja täten olen itse asiassa helvetin ylpeä nuorista naisista ja miehistä, jotka tänä päivänä näyttävät keskaria mollaajilleen. Harmi vain että meidän pitää mennä siihen, että me osoittelemme toisiamme sormilla ja syytämme toisiamme lihavuudesta, naisellisuudesta, miehisyydestä...
Mikä helvetti meitä vaivaa?
Miksei korkokengillään eteenpäin kompuroiva mimmi saa harjoitella rauhassa kävelyään? Tuhdimpikin on kaunis. Maihareissa ja korkokengissään kävelevät voivat mieluummin lyödä high fivet kuin katsoa toisiaan pitkin nenänvartta.
Vastausta "voi olla" ongelmaan ei löydy vasta kuin peilistä. Minä olen juuri niin naisellinen kuin haluan olla. Enkä minä ole yhtään sen huonompi nainen kuin kukaan muukaan. Etkä sinä.
En ole koskaan katunut sitä, että synnyin naiseksi. Vaikkakaan en voi kehuskella mielettömällä naisellisuudella tai sielukkaalla pehmeydellä, joka usein yhdistetään stereotyyppiseen naisellisuuteen. Olen saanut kuulla olevani "teknisesti nainen" ja "rautarouva". Kumpikaan nimittelijä ei voine kuitenkaan vannoa etteikö olisi kokenut minua aikanaan jollain tavalla viehättäväksi. Olenhan minä! Kaikessa lujatahtoisuudessani, joka koetaan myös pääasiallisesti maskuliiniseksi piirteeksi.
Olen jo jonkin aikaa joutunut pohtimaan naisellisuuttani. Koska mitä vanhemmaksi tulen, sitä laajemmaksi ja avarakatseisemmaksi huomaan naisellisuuden kehittyneen niin minussa kuin ulkopuolellani, vaikka valtamediassa jyllää edelleen pitkät hiukset, sileät sääret ja loputon nuorekkuus. Näitä asioita on pohdittu kautta aikojen, eikä minulla liene mitään uutta mullistavaa sanottavaa tähän. Kaikki me "tiedämme" että nainen lyhyillä hiuksilla tai kaljulla voi olla yhtä naisellinen kuin kanssasisarensa pitkillä hiuksilla. Maihareihin pukeutunut sänkisäärinen tyttö voi olla aivan yhtä viehättävä kuin korkokenkiin sonnustaunut... Hetkinen. "Voi olla".
Niinpä! Miten tässä näin kävi?
Hiukset, tissit, sääret, hiukset, tissit, sääret. Voisin selata lehtiä läpi halvaantuneena, kuola suupielestäni valuen ja pohtia tunti toisensa jälkeen "miksi hitossa en näytä tuolta". Ryhtyä ruokalakkoon, olla mehupaastolla, mennä kauneusleikkauksiin ja edelleen tuntea olonsa riittämättömäksi. Naisellisuudelle ja kauneudelle on annettu aivan liian tiukat karmit. Perseeni on siihen aivan liian leveä.
Dove on pyrkinyt vuosia parantamaan naisten minäkuvaa mainoksillaan. (Ei haitanne myyntiäkään.) Niissä kehotetaan puhumaan tyttärelleen - ennen kuin on liian myöhäistä. Korvat kuulolle äidit, isät, siskot, veljet, verisukulaiset ja ympärille rakennettu perhe: ei ole mitään järkeä puhua vain "nainen naiselle" (tai tyttärelle) siitä kuinka media ja ympäristö myrkyttävät mielesi siitä millainen nainen heidän mielestään sinun tulee olla. Jospa puhuttaisiin niille pojillekin aiheesta. Saman myrskyn silmässä hekin ovat.
Se mitä meillä on tai ei ole päällämme, päässämme, kynsissä, korvissa, meikkilaukussamme jne. ei tee meistä yhtään sen epäviehättävämpää.
Ongelmani lienee siinä, että minä en ole oikeastaan kiinnostunut vertailemaan naisellisuutta keskenään. Naisellisuutta on niin saamarin paljon! Erilaisilla hiuksilla, pukeutumisella, tyylillä... Tehköön kukin sen niin kuin parhaimmaksi katsoo ja tuntee. Jos ei osaa - voi opetella, mutta vain omilla ehdoillaan ja rajojaan koetellen.
Mutta liian moni ajattelee asiaa toisin ja me tulemme mollatuksi naisellisuuden puutteesta tai liiallisuudesta ja ulkonäöstämme. Fat-shaming on osa tätä (eikö ole tuttu termi? Jos englanti sujuu, voit tutustua mm.näihin artikkeleihin 18.7.2014) Fat-shamingia arvostellaan puolin ja toisin. Ne, jotka syyttävät muita fat-shamingista (vapaa suomennos läskisyyttelyistä) kokevat että heitä pyritään tunkemaan yhteiskunnalliseen normiin hinnalla millä hyvänsä, vaikka he omana itsenään ovat upeita. Kun taas fat-shaming sormellaan osoittavat pitävät lihavaa vain laiskana, rumana ja haluttomana olemaan kanssaihmisilleen sen verran ystävällinen, että he siirtyisivät edes sisätiloihin häpeämään omaa itseään. Ja täten olen itse asiassa helvetin ylpeä nuorista naisista ja miehistä, jotka tänä päivänä näyttävät keskaria mollaajilleen. Harmi vain että meidän pitää mennä siihen, että me osoittelemme toisiamme sormilla ja syytämme toisiamme lihavuudesta, naisellisuudesta, miehisyydestä...
Mikä helvetti meitä vaivaa?
Miksei korkokengillään eteenpäin kompuroiva mimmi saa harjoitella rauhassa kävelyään? Tuhdimpikin on kaunis. Maihareissa ja korkokengissään kävelevät voivat mieluummin lyödä high fivet kuin katsoa toisiaan pitkin nenänvartta.
Vastausta "voi olla" ongelmaan ei löydy vasta kuin peilistä. Minä olen juuri niin naisellinen kuin haluan olla. Enkä minä ole yhtään sen huonompi nainen kuin kukaan muukaan. Etkä sinä.
Kommentit
Lähetä kommentti